Me Naiset: Anu Silfverbergin kolumni raiskauskohusta: "En halua apuun halla-aholaisia vaan oikeusjärjestelmän"

Me Naiset: Anu Silfverbergin kolumni raiskauskohusta: "En halua apuun halla-aholaisia vaan oikeusjärjestelmän" 26.3.2015

Helsingin Sanomien Hs.tv:n videolla nuori nainen kehottaa Suomessa asuvia somaleita ottamaan kantaa joukkoraiskatun tytön puolesta. Tekijät olivat somaleja. Videosta tekee täydellisen viraalituotteen se, että puhuja itse on nuori, kaunis, somali ja nainen. Hän vieläpä kehottaa tekemään lisää videoita, ja ehkä järjestämään kulkueen.

Kun somali vaatii, että somalien tulisi ottaa kantaa toistensa tekemiin rikoksiin, se miellyttää tietysti kantaväestöä. Ele on kuitenkin toivottoman populistinen. Niin kuin Je suis Charlie -kuvan postaaminen ilman tarkempaa tietoa: nopea tunnefiksi, joka näyttää hyvältä.

Vastuunkannon vaatimuksen ongelma on, että samalla tullaan väittäneeksi jotain olennaista syy- ja seuraussuhteista. Jos vaadimme, että somaleiden tulee ottaa kantaa raiskaukseen, sanomme samalla, että nuorukaiset raiskasivat koska ovat somaleita. Lisäksi he raiskasivat somaleina. Tai ainakin heidän taustansa mahdollisti rikoksen.

Ja tuo edustavuus on ongelma monella tapaa. Jos tilastoja katsotaan, rikoksia tekevät nuoret miehet. Maahanmuuttajat ovat yliedustettuina rikollisuudessa, mutta tietyistä maista tulevien maahanmuuttajien joukossa taas yliedustettuina ovat alle 25-vuotiaat miehet. (Heti seuraavassa ikäryhmässä maahanmuuttajat tekevät rikoksia kantaväestöä vähemmän.) Todenmukaisempaa – vaikka yhtä ongelmallista – olisi siis sanoa, että raiskaajat raiskasivat, koska olivat nuoria miehiä. No pitäisikö nuorten miesten nyt tehdä videoita, joissa julistaisivat, että alle 25-vuotiaina miehinä tuomitsevat raiskaukset? Hupsuksi menee.

Asia ei toki ole simppeli. Kollektiivisella syyllisyydellä tai häpeällä on paikkansa ja aikansa. On esimerkiksi terveellistä yksilölle tiedostaa, että on ilman omia avujaan syntynyt etuoikeutetuksi. Ja valtioiden ja muiden valtakoneistojen kohdalla ääneenlausutut pahoittelut ovat paikallaan sortohallintojen ja kansanmurhien jälkipyykeissä.

Jäin miettimään, koska voisin puhua jonkin ryhmän edustajana. Ehkä journalistina? Missä tahansa roolissa, jossa olen selvästi vastuunkantajana ja vallankäyttäjänä. Mutta synnynnäisten ominaisuuksien kohdalla edustavuus menee hankalaksi.

En pysty kuvittelemaan juuri mitään, mistä olisin valmis puhumaan ”naisten edustajana”. Tai yksi tulee mieleen: voisin sanoa, että kotoisten rasistien huoli nimenomaan ulkomaalaisten tekemistä raiskauksista ei ole minusta liikuttavaa vaan yksinomaan vastenmielistä, ja ihan vain näin naisena toivoisin, että he lakkaisivat käyttämästä kaltaisiani keppihevosena. Jos joudun seksuaalisen väkivallan kohteeksi, en halua apuun halla-aholaisia vaan ensin oikeusjärjestelmän, sitten läheiseni ja lopuksi yhteiskunnan tukirakenteet.