perjantai 26. syyskuuta 2014

Helsingin Sanomat: Poliittinen väkivalta palasi Suomeen netin kautta

Helsingin Sanomat, kolumni: Taneli Heikka: Poliittinen väkivalta palasi Suomeen netin kautta 26.9.2014

Vasemmistoanarkistien viimeviikkoinen isku perussuomalaisten Helsingin piirin toimistoon on osa pitkään jatkunutta kehitystä. Poliittisen kentän äärilaidat tarttuvat kiviin, pippurisuihkeisiin ja kiekkomailoihin. Väkivaltaan turvautuvia on vähän, mutta he ovat ajan merkki.

Symbolisella väkivallalla leikittely alkoi suomalaisissa vasemman laidan anarkistiporukoissa 2000-luvun vaihteessa. Tehtiin kakkuiskuja rahavallan johtohahmoihin. Tönittiin Presidentinlinnan edustalla ja käytiin Keski-Euroopan suurmielenosoituksissa opiskelemassa katujen haltuunottoa. Viesti alkoi hahmottua. Vastapuolen valta oli oikeudetonta ja sen väkivaltainen vastustaminen perusteltavissa.

Tämän liikkeen seuraava polvi on nyt aktivoitunut. Meno on astetta kovempaa. Kiakkovierashenkisten anarkistien väkivalta on organisoitua ja poliittista. Porvaripresidentti halutaan grillata.

Viereistä raidetta on kulkenut perussuomalaisten "maahanmuuttokriitikoiden" juna. Sen hengenheimolaiset ovat iskeneet nyrkein ja pippurisumuttein vasemmiston ja seksuaalivähemmistöjen tilaisuuksiin Oulussa, Jyväskylässä ja Helsingissä. Mamut halutaan hirttää.

Hirttäminen ja grillaaminen ovat nettivitsejä. Kunnes mailat ja pippurikaasu alkavat suhista ilmassa.

Olen seurannut tiiviisti kummankin ilmiön kehitystä. Viime talvena vietin paljon aikaa tutkien vasemmistoanarkistisia verkkosivustoja. Homma-foorumin rasisteja jouduin tutkimaan politiikan toimittajana.

Kummatkin äärilaidat kehittivät oppinsa internetissä. Ne ovat uudenlaisia verkostomaisia liikkeitä. Siksi niiden luonnetta ja kykyä muuttaa yhteiskuntia ei ole ymmärretty. Niitä pidetään kansallisina ja vähäpätöisinä liikkeinä.

Vasemmistoanarkismi on yleiseurooppalaista. Vasemmistoanarkistit ammentavat kansainvälisestä blogosfääristä, jossa kuplii porvariviha. Perussuomalaisten rasistisiiven omaksumat aatteet kiertävät äärioikeiston blogeissa ytimeltään samoina läpi Euroopan.

Kummallakin liikkeellä on toiminnan ja aatteen kova ydin sekä sanomaa netissä levittävä ja versioiva seuraajakunta. Kummallakin porukalla on akateemisessa maailmassa vaikuttavia puolestapuhujia, intellektuelleja, jotka tekevät vihapuheesta sisäsiistiä.

Yhteistä on sekin, että kumpikin liike toimii oman poliittisen emopuolueensa radikaalina nyrkkinä. Rasistit ovat perussuomalaisten likaisen työn osasto. Kiakkovieraat ja Takku.netin anarkistit vievät loogiseen johtopäätökseen vasemmiston puheen riistävästä eliitistä, jonka omaisuus ja turvallisuus on vääryydellä otettu.

Porvaristoon kohdistuva viha ja arvonriisto ovat osa vasemmiston perinnettä. Vasemmisto ei tarvitse olkiukkovihollisikseen maahanmuuttajia, koska heillä on jo Wahlroos. 70-luvun vihaviisu kahdestatoista perheestä on muuttunut valitusvirreksi yhdestä pankkiirista. Puhe yhden prosentin eliitistä, joka pilaa ahneudellaan Suomen, on yhtä fiksu yleistys kuin se, että kahden prosentin maahanmuuttajaväestön musliminokare ottaa isänmaan haltuun.

Kumpikin osapuoli vihaa toisen olemusta, essentiaa. Vastapuolen pahuus johtuu sen kulttuurisesta ominaisuudesta, yhteisöissä periytyvästä negatiivisten piirteiden kimpusta. Porvareilla se kiteytyy ahneuteen ja kylmyyteen; maahanmuuttajilla väkivaltaisuuteen ja laiskuuteen.

Vastustajan muuttaminen epäihmiseksi on pitkällä. Onko radikalisaatiosta paluuta?

Kun äärioikeisto yritti kapinaa 1930-luvulla, presidentti Svinhufvud puhui kapinallisille tunteikasta järkeä radiossa. Kapina lopahti. Kun 1970-luvun vasemmistoradikaalit tunkivat valta-asemiin, presidentti Kekkonen ilmoittautui hengenheimolaiseksi. Koko yhteiskunta notkahti tavalla, joka tuntuu yhä.

Väkivaltaista oikeisto- ja vasemmistoradikalismia vastaan tarvitaan järkevää ja tunteikasta päättäjien puhetta julkisuudessa. Radioonkin voi mennä, mutta silloin on luultavasti myöhäistä. Oikea paikka on internet ja oikea aika oli viisi vuotta sitten.

Kirjoittaja on Yhdysvalloissa, Washington DC:ssä asuva toimittaja ja yrittäjä, joka tekee väitöskirjaa digitalisaatiosta ja demokratiasta.