perjantai 28. helmikuuta 2014

Nasima Razmyar: Laulu tavallisesta elämästä

Iltalehti: Nasima Razmyar: Laulu tavallisesta elämästä (blogi) 28.2.2014

Kolmekymmentä vuotta sitten Kari Tapio teki Toto Cutugno – L’italiano – alkuperäisversiosta sovituksen Olen suomalainen. Nyt suomalaisten rakastama sovitus on saanut uuden äänen, kun joukko maahanmuuttajataustaisia suomalaisia teki siitä päivitetyn version. Ajatuksen isä oli Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkänen.

Videosta nousi heti nettihitti ja se käynnisti terveen keskustelun siitä, mitä on olla suomalainen. Video on raikas ja terveellinen muistutus siitä, että suuri osa maahanmuuttajista on täällä siinä suuressa toivossa, että he voivat olla, elää ja työskennellä Suomen hyväksi ja suomalaisina; Herätä joka aamu, keittää puurot ja kahvit, eikä kukaan pidä maanantaipäivistä.

Jos tulijat hyväksytään joukkoomme, he varmasti kyllä sopeutuvat. Jos heitä ei hyväksytä, he kääntyvät sisäänpäin. Kukaan ei sopeudu sellaiseen maahan, jossa ei koe oloaan tervetulleeksi.

Tuntuu, että monen meistä on edelleen vaikea hyväksyä sitä, että Lähi-Idästä tai Afrikasta Suomeen muuttanut voi olla aivan yhtä suomalainen kuin mekin olemme. Sen sijaan suomalaisiksi hyväksytään sellaiset henkilöt kuten Matt Damon ja Pamela Andersson, joita yhdistää se sattumanvarainen tekijä, että heillä on suomalaiset juuret korkeintaan isovanhempiensa kautta. Mitään tekemistä näillä ihmisillä ei toki Suomen kanssa ole, eikä heitä kiinnosta meidän ongelmamme. Eihän Matt Damon edes tunnistanut Suomen pääministeriä Jyrki Kataista, vaikka tämä istui Mattin vieressä Sveitsin Davosissa järjestetyssä talousfoorumissa.

Suomessa puhutaan paljon pätkätyö- ja matalatyömarkkinoista. Ehkä olisi aika puhua myös maahanmuuttajien työmarkkinoista. Vaatimalla täydellistä Suomen kielen taitoa sellaisissa työtehtävissä, joissa sitä ei tosiasiallisesti vaadita, suljemme maahanmuuttajat toisen luokan työnhakijoiksi, jotka kelpaavat vain tietyille aloille. Eikö luokkayhteiskunnan murtaminen ole osa suomalaisuutta? Ajatus siitä, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa ja jokaista työnnetään eteenpäin.

Olen kuullut, että pääkaupunkiseudulla opinto-ohjauksessa suositellaan maahanmuuttajataustaisille somalitytöille lähihoitajakoulutusta, koska kyseisellä alalla työllistyy hyvin. Lähihoitajakoulutukseen suuntautumisella ei siis ole välttämättä mitään tekemistä henkilön kykyjen ja ominaisuuksien kanssa, vaan enemmänkin etnisen taustan. Motiivit tässä uraohjauksessa ovat varmasti hyvät, mutta samalla tullaan sanoneeksi nuorelle, että tämä on ainoa polku, jota voit edetä.

Sanoin tällä viikolla, ettei afganistanilaisuuteni ole pois suomalaisuudestani. Sopeutumista ei nimittäin voi olla se, että väestöryhmiltä viedään mahdollisuus harjoittaa omia perinteitä ja tapoja yhdessä perheen, suvun ja ystävien kanssa. Teneriffalla ja Floridassakin on omat suomalaisyhteisönsä, joissa lauletaan karaokessa Kari Tapiota ja syödään Iittalan lautasilta. Ruuaksi on perunamuusia ja lihapullia. Mitä vikaa siinä on?

Olen suomalainen ei kärsi yhtään siitä, että se on käännösmusiikkia. Tenhoava kansainvälinen sävel haluttiin esitellä suomalaisille Ja Kari Tapion herkkä ääni sai sen nousemaan suomalaisten tuntoja kuvaavaksi hitiksi.

Juuri tähän kiteytyy suomalaisuus. Kyse ei ole kuoresta, ei silmien väristä tai synnyinmaasta. Tärkeintä on se, mitä tuntee sisällään. Joka kaipaa reissussa ollessaan ruisleipää ja sinisen paketin suklaata, on suomalainen. Joka käy koulua, työskentelee tai hoitaa perhettään Suomessa, on suomalainen.