Sampo Terho: Välimeren siirtolaisuus

Sampo Terho: Välimeren siirtolaisuus 19.10.2013

Olin torstaina A-Talkissa keskustelemassa Välimeren siirtolaisista. Jatkan asian parissa tässä kirjoituksessa.

Lokakuun 3. päivä Italialle kuuluvan Lampedusan saaren edustalla upposi siirtolaisten heiveröinen vene, johon oli arviolta lastattu noin 500 ihmistä. Heistä vain 155 pelastui. Siirtolaiset olivat pääosin Somaliasta, Eritreasta ja Ghanasta. Tapaus herätti uudelleen keskustelun pitkään jatkuneesta Välimeren siirtolaistilanteesta. Vuodesta 1988 alkaen arvioidaan noin 20 000 siirtolaisen menehtyneen vastaavalla tavalla.

Ongelma on laaja ja pitkäaikainen, eikä sille ole vain yhtä syytä tai ratkaisua. Italia on pyytänyt EU:lta lisäresursseja sekä merivalvontaan että siirtolaisten majoitukseen. Etelä-Euroopassa myös elätellään ajatusta siirtolaisten jakamisesta tasaisesti ympäri EU:ta. Tämä ei varmasti käy pohjoisille jäsenmaille ja pidän itsekin täysin selvänä, ettei EU voi missään olosuhteissa päättää jäsenmaiden ottamista siirtolaisista tai pakolaisista.

Koko Välimeren tragedian likaisin yksityiskohta on järjestäytynyt rikollisuus, joka rahastaa siirtolaisilta heidän mittakaavassaan valtavia summia hengenvaarallisista matkoista. Väitetään, että siirtolaiset turvautuvat näin epätoivoisiin keinoihin päästä Eurooppaan, koska turvallisia ja laillisia väyliä ei ole.

Tämä on hieman tarkoitushakuinen näkemys, joka pitää osittain paikkansa niiden siirtolaisten kohdalla, jotka pyrkivät Eurooppaan elintasonsa korottamiseksi. Heille tie usein kieltämättä on tukossa. Toisaalta turvapaikanhakijoille on aivan samat väylät auki kuin aina ennenkin, ja Suomikin on myöntänyt turvapaikkoja ja oleskelulupia mm. viime vuonna noin 50 maan kansalaisille.

Pakolaiskiintiöiden tai muiden humanitaarisen maahanmuuton muotojen kasvattaminen tuskin lopettaa uhkarohkeita Välimeren ylityksiä, koska siirtolaiset eivät aina itsekään miellä itseään pakolaisiksi, vaan osa heistä pyrkii pysyttelemään piilossa viranomaisilta. Lisäksi tulijoita joka tapauksessa riittäisi yli minkään kiintiön, jonka voimme asettaa, joten purjehtijoita on todennäköisesti luvassa jatkossakin.

Mitä siis ylipäänsä voidaan tehdä? Aidosti hädänalaisia tulee auttaa, mutta ensisijaisesti heidän lähtöalueellaan. Elintasopakolaiset taas tulee käännyttää mahdollisimman tehokkaasti. Italian merivalvontaa voidaan tukea, samoin EU voi antaa rahallista apua vastaanottoleirien ylläpitämiseen. EU voi jatkaa Frontexin ja muun viranomaisyhteistyön kehittämistä.

Pohjois-Afrikan poliittista vakautta olisi pyrittävä edistämään ja tekemään yhteistyötä lähtömaiden hallitusten kanssa. Erityisen tärkeää olisi kitkeä järjestäytynyt rikollisuus, joka tekee siirtolaisilla rahaa. Lähtömaissa tulisi levittää tietoa matkan vaaroista, kohtuuttomasta hinnasta ja siitä, ettei EU:ssa odota onnela vaan velaksi elävä manner, jonka vastaanottokeskukset ovat jo nyt täyteen ahdettuja.

Jokainen yksilö on tietenkin arvokas – mutta yhtä arvokas. On nurinkurista arpoa hädänalaisten joukosta joitakin lottovoittajia, jotka pääsevät sekä turvaan että mukaviin oloihin suhteellisesti hyvin korkein kustannuksin, kun valtava enemmistö apua tarvitsevista jää paljon vähemmälle huomiolle.

Minun nähdäkseni meidän moraalinen velvollisuutemme on auttaa vähillä resursseillamme mahdollisimman monia. Ne varat, jotka meillä hädänalaisten avustamiseen on käytettävissä, eivät ole tarkoitettu hyvän omantunnon ostamiseen, poliittisen pääoman keräämiseen eivätkä edes monikulttuurisen Suomen rakentamiseen. Ne on tarkoitettu yksinomaan ihmisten auttamiseen ja ne on käytettävä mahdollisimman tehokkaasti.