sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

HS: Uhkaukset pelottavat rasismin tutkijoita

Helsingin Sanomat: Uhkaukset pelottavat rasismin tutkijoita 10.3.2013

Mikä meihin suomalaisiin on mennyt?

Hanat on aukaistu. Muutaman vuoden aikana Suomessa on tullut ilmi uudenlaisia vihatekoja, joiden takana on poliittisesti järjestäytyneitä ryhmiä ja tavallisia suomalaisia. Pahoinpitelyjä, uhkauksia, nettiräyhäystä.

Usein niissä on rasistinen motiivi. Ne kohdistuvat myös akateemisiin tutkijoihin, jotka puhuvat rasismista julkisuudessa.

Kun Itä-Suomen yliopiston rasismintutkijat olivat saaneet uusia uhkauksia, Professoriliitto esitti kaksi viikkoa sitten, että ilmiöstä tehtäisiin valtakunnallinen selvitys.

Aloitetaan heti.

Lähetän kysymyksiä 23 suomalaiselle yliopistojen ja valtionhallinnon tutkijalle.
Heitä yhdistää se, että he ovat tutkineet maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta tai rasismia. He ovat siis vihatekojen vaaravyöhykkeellä.

Tutkijoista kuusitoista vastaa. Kaksi ilmoittaa lyhyesti, ettei ole saanut vihapalautetta. Loput neljätoista on saanut. Vihapalautteen joukossa on kaikkea miedoista solvauksista tutkijoiden lasten tappouhkauksiin.

Tutkijoista vain viisi suostuu kertomaan uhkauksista avoimesti omalla nimellään. Loput haluavat, yhteispäätöksellä, että heidän nimensä tulee tämän jutun loppuun niin, ettei yksittäisiä sitaatteja voi yhdistää heihin.

Yksi vihapalautetta saaneista on Itä-Suomen yliopiston lehtori Päivi Harinen, joka tutkii muun muassa somalimaahanmuuttajien kokemuksia Suomesta.
”Saan kirjeitä, puhelinsoittoja, sähköpostiviestejä, ja lisäksi minua panetellaan internetissä jatkuvasti, lähinnä Homma-foorumilla. Puheluja olen saanut nimettömiltä kireä-äänisiltä nuorilta miehiltä, ja äideiltä ja isoäideiltä, jotka ovat sitä mieltä, ettei pidä hyysätä maahanmuuttajia, kun heidän omatkin lapsensa ovat työttömiä”, lehtori Harinen toteaa.

”Törkein posti, jonka olen saanut kirjeessä, on niin ällöttävä, että toivon, ettei sitä julkaista – tiedoksi kuitenkin teille, millaista on olla monikulttuurisuustutkija tämän päivän Suomessa.”

Harinen lähettää kyseisen kuvan sähköpostissa.

Kerrottakoon vain, että erittäin kömpelösti manipuloidussa kuvassa on presidentti Tarja Halonen. Jos Halonen haluaisi, se olisi poliisiasia. Kuva ylittää mennen tullen kaikki kunnianloukkauksen rajat.

Sattumalta hakaniemeläinen eläkeläispresidentti avasi suunsa aiheesta tuoreessa Kuukausiliitteessä:
”On tilanne muuttunut. Nykyään suoraan puhuminen sekoitetaan joskus aktiiviseen toimintaan. Suurin osa suomalaisista on hyvin ystävällisiä ja järkeviä ihmisiä, mutta yksikin riittää. Totta kai se jokaista järkevää ihmistä huolestuttaa”, Halonen sanoi.

”Vaikka ääriliikkeiden kielenkäyttö saattaa omalla tavallaan olla raikasta ja värikästä, niiden pitää miettiä omaa vastuutaan, sillä joillekin sanan ja teon välillä voi olla hyvin lyhyt matka.”

Tutkijoihin kohdistuvat vihapuheet eivät ole vain tämän ajan ilmiö, mutta ne ovat kärjistyneet.

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Tapani Kaakkuriniemi on arvioinut, että tutkijoiden suoranainen uhkailu olisi melko uusi ilmiö.

Tai aiemmin uhkailu koski vain hyvin harvoja tutkijoita.

Yksi tutkija, joka suostuu haastateltavaksi nimellään, on Maahanmuuttoviraston Antero Leitzinger. Hän on paitsi tutkija myös viranomainen, joka joutuu usein tulilinjalle. Moni turvapaikkapäätös tehdään hänen tutkimustensa pohjalle, ja häntä ovat vuosien mittaan uhkailleet niin maahanmuuttajat kuin kantasuomalaiset.

”Aikoinaan sain [Turkin kurdien itsenäisyysliikkeen] PKK:n ystävien vihat niskoihini, koska he pitivät tutkimuksiani kurdeille kielteisinä. Eräskin kaveri alkoi räyhätä kirjaston käytävillä ja uhkasi Haagin sotarikosoikeudella. Samoihin aikoihin assyrialaisaktivistit kävivät sähköpostihyökkäykseen, koska heidän mielestään olinkin päinvastoin kurdinationalistien asialla”, Leitzinger kertoo.
Leitzinger on saanut vihapalautetta laidasta laitaan: vakavista uhkauksista pieneen suunsoittoon. Vuonna 1995 ryhmä juopuneita venäläisiä naisia soitteli parin tunnin ajan Leitzingerille, koska tämä oli puolustanut tsˇetsˇeenejä Helsingin Sanomissa. Leitzingeristä ja hänen ulkomaalaisesta vaimostaan on tehty myös perusteeton lastensuojeluilmoitus.

”Kerran turhamaisuuttani googlasin nimeni ja löysin azerbaidžanilaisen islamistipuolueen julkilausuman, jossa he vaativat tarkemmin määrittelemättömiä toimenpiteitä suomalaistutkijaa vastaan. Olin aiemmin viitannut lähteeseen, jonka mukaan kyseisen puolueen tausta oli KGB:ssä. Heillä oli tosin vaikeuksia nimeni oikeinkirjoituksessa”, Leitzinger toteaa.


”Tällainen julkisuus on imartelevaa ja parhaimmillaan harmitonta. Tosin joskus käy mielessä, että ääriryhmiin kuuluu epävakaita yksilöitä, joihin ei haluaisi törmätä öisellä kebabkioskilla.”

Katsotaan tilastoja, niin olemme vahvemmalla jäällä.

Poliisiammattikorkeakoulun tilastojen mukaan viharikosten määrä on kääntynyt kasvuun. Vuonna 2011 poliisin tietoon tuli 918 rikosepäilyä, jotka luokiteltiin viharikoksiksi. Kasvua vuodesta 2010 on seitsemän prosenttia.

Pitkän ajan tilastoja ei ole, sillä poliisi alkoi luokitella viharikoksia erikseen vasta vuonna 2009.


Viharikos onkin pelkkä luokittelutermi, eikä sitä löydy Suomen rikoslaista. Sillä tarkoitetaan uhrin etniseen ryhmään, seksuaaliseen suuntaukseen, uskontoon tai maailmankatsomukseen perustuvaa rikosta. Motiivi voi olla peruste rangaistuksen koventamiselle.

Vaikka kantasuomalaisiin rasismin ja maahanmuuton tutkijoihin kohdistuneet uhkaukset eivät ole varsinaisia ”viharikoksia”, niiden taustalla on usein sama motiivi: rasismi ja epäluulo ulkomaalaisia kohtaan.

Keitä viharikosten tekijät ovat?

Vuonna 2010 rasistisista rikoksista epäillyistä neljä viidestä oli Suomen kansalaisia, mutta luku ei vielä kerro, kuinka moni heistä oli kantasuomalainen. Kolme prosenttia epäillyistä tuli Somaliasta, Virosta ja Turkista kustakin. Eniten oli 15–34 -vuotiaita miehiä.

Tyypillinen viharikos ei edelleenkään ole nettiuhkaus, kuten usein ajatellaan, vaan sellainen nuorten miesten väkivalta, johon liittyy esimerkiksi rasistinen motiivi. Useammin tekijä on mies kuin nainen, mutta on rähinöijissä naisiakin.
”Kyllä minulle ovat soittaneet monet aivan hullut naisetkin”, sanoo Tampereen yliopiston rasismintutkija.

Viime kuukausina useat uhkaukset, joissa on ollut vihamotiivi, ovat kärjistyneet fyysiseksi väkivallaksi.

Tammikuussa 2013 uusnatsijärjestö Suomen vastarintaliikkeen kolme aktiivia hyökkäsi Jyväskylän kaupunginkirjaston tilaisuuteen, jossa esiteltiin vasemmistoaktiivien kirjaa äärioikeistosta. Yhtä järjestäjistä puukotettiin.

Heinäkuussa 2012 hyökkääjä suihkutti kyynelkaasua Oulun Setan tapahtumassa. Heinäkuussa 2010 kolme nuorta miestä teki kaasuiskun seksuaalivähemmistöjen kulkueeseen Helsingin ydinkeskustassa.

Elokuussa 2012 Helsingin Sanomat kertoi hätkähdyttävän uutisen: internetin suljetun Thorlauta-keskustelupalstan kymmenissä kommenteissa uhattiin nimeltä suomalaisten poliitikkojen henkeä ja suunniteltiin, kuinka eduskunnan istuntosaliin pääsee aseen kanssa. Keskustelu Thorlaudassa oli alkanut samana päivänä, kun Yhdysvaltojen Coloradossa ampuja oli tappanut 12 ihmistä elokuvateatterissa.

Syksyllä 2010 entinen kuntaministeri Hannes Manninen (kesk) arvioi, että vihapalautetta tulee vaalirahasotkujen takia yhtä paljon kuin sitä tuli 1990-luvun alussa.

Silloin, kaksi vuosikymmentä sitten, pääministeri Esko Aho ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen tekivät syvän laman alettua kovia leikkauksia ja ajoivat Suomea EY:hyn.

Kun Manninen siirtyi eläkkeelle keväällä 2011, hän kuittasi uransa: ”41 vuotta julkisena kusitolppana riittää.”

Oli siinä sarkasmiakin, mutta vain hieman. Ei ex-ministeri tuollaista vahingossa sano.

Palataan niihin 16 yhteiskuntatieteilijään, jotka vastasivat HS:n kysymyksiin. Kysymykset koskivat sitä, millaisia uhkauksia ja vihapalautetta he ovat saaneet ja miten se on vaikuttanut heidän työhönsä.

Kysymyksenasettelu oli osalle epämiellyttävä. Itä-Suomen yliopiston lehtori, rasismintutkija Vesa Puuronen ei hyväksy termejä vihapuhe ja vihateko. Ne ovat liian yleisiä, eivät yksilöi tekojen todellisia motiiveja, vaan selittävät hyökkäykset tunteella.

”Jos vain leimataan nämä ihmiset irrationaalisiksi, ei ole todennäköistä, että heidän kanssaan pystyttäisiin enää keskustelemaan”, Puuronen sanoo.
”Miten se voisi viedä keskustelua eteenpäin?”

Sääliksi käy nuorempia kollegoitani, joita kyllä yritän opettaa kovanahkaisiksi.
Se on hyvä pointti.

Puurosella on ainakin perspektiiviä asiaan. Hän on tutkinut rasismia 1990-luvulta lähtien. Oleellisin muutos on ollut se, että kun vielä 1990-luvulla rasistisia väitteitä esittivät lähinnä nahkapäiset pilottitakkipojat, nyt niitä kuulee myös ”puku päällä istuvilta kansanedustajilta”.

Totta kai Puurosta on uhkailtu, välillä paljonkin, sillä hän on tullut kasvoillaan julkisuuteen. Mutta hän ei halua kertoa sen yksityiskohtaisemmin kovimmista uhkauksista. Kunhan sanoo: ”Yhteen aikaan uhka kävi melko kouriintuntuvaksi.”

Osa palautteesta on kiusantekoa. Ja sitä tulee.

Rasismintutkija Puuronen lähettää sähköpostia pian puhelinhaastattelun jälkeen. Sontaa on taas tullut työsähköpostiin.

”Eilen illalla minulle tuli ensin jonkun Vapaussoturi-nimimerkin lähettämä e-kortti, jossa oli [edesmennyt uusnatsijohtaja] Pekka Siitoin, tekstiä ja sen lisäksi linkkejä Youtubeen ladattuihin natsivideoihin”, Puuronen kertoo.

”Sitten tuli ilmoitus, että joku on lähettänyt Vesku ”Plösö” Puurosen nimellä viidelle henkilölle e-kortteja. Korttien sisältö oli suunnilleen samaa kuin Vapaussoturin minulle lähettämässä kortissa. Eli joku on tehnyt johonkin korttipalveluun nimelleni tilin ja lähettelee siltä kortteja nimissäni eri ihmisille.”

Osa palautteesta on vakavampaa.

Helsingin yliopiston professori kertoo useista tappouhkauksista: ”Tuli jopa murhauhkauksia yöllä puhelimitse kotiin – siksi minulla on siitä lähtien ollut salainen puhelinnumero. Kun internet tuli mukaan kuvioon, nimeni alkoi esiintyä ääriryhmien tappolistalla. Lausuttuani jotakin ympäripyöreää Helsingin Sanomissa työpaikalleni tuli kirje, joka sisälsi tuon jutun ja valkoista pulveria. Poliisi totesi pulverin olevan pesujauhetta.”

Lehtori Karina Horsti Jyväskylän yliopistosta kertoo, ettei hän mainitse tutkimusapulaistensa nimiä missään.

”Kysymys on minulle erityisesti tutkimuseettinen, miten suojaan tutkimukseeni osallistuvat henkilöt mahdolliselta häirinnältä. Seuraavassa tutkimushankkeessani aion tehdä yliopiston tietoturvahenkilöiden kanssa turvallisuussuunnitelman.”

Eräs Helsingin yliopiston tutkija kertoo: ”Vuosina 2007–2011 vihapostia tuli noin kymmenen kertaa, sähköpostin välityksellä ja usein mediaesiintymisten jälkeen. Vihamailit unohdin aika nopeasti. Pahemmalta tuntui se, että vieraat ihmiset spekuloivat sukujuuristani ja haukkuivat idiootiksi verkon keskustelufoorumeilla.”

Tampereen yliopiston tutkija kertoo, että kovia uhkauksia on kohdistettu myös hänen lapseensa. Niistä on tehty rikosilmoituksia. Varotoimenpiteenä tutkija ei soita minulle antamaani kännykkänumeroon, vaan toimituksen vaihteen kautta, jotta hän voi varmistua, että olen se, kuka väitän.

Nuorisotutkija taas kertoo, että hänen saamistaan uhkauksista on kiinnostunut myös suojelupoliisi. ”Vihapostia tulee varsinkin silloin, jos esiintyy televisiossa tai antaa laajemman haastattelun. Suojelupoliisi on ollut minuun yhteydessä, ja he ovat ilmoittaneet, että seuraavat minun ja kollegoideni toimia tarkasti ja ovat kartalla meihin kohdistuneesta häirinnästä.”

Siirtolaisuusinstituutin johtaja Ismo Söderling kertoo tapauksen 1990-luvulta, kun hän oli pitämässä esitelmää Vanhassa ylioppilastalossa Helsingissä:
”Etupenkissä istui nuori kaveri, joka katsoi minua koko ajan silmiin. Esitelmän loputtua kaveri käveli luokseni ja tokaisi lyhyesti: ’Me tapaamme vielä.’ Kummemmin asiaa ajattelematta hyppäsin Turun-junaan ja lähdin kotiinpäin. Kun tulin maanantaina työpaikalleni sosiaalipolitiikan laitokselle, kaveri nojasi portinviereen ja tuijotti jälleen herkeämättä. Menin työpaikalleni ja soitin poliisille”, Söderling kertoo.

”Koskaan en törmännyt tämän jälkeen mieheen.”

”Silloin en pelännyt. Nyt kyllä ainakin säikähtäisin.”

Uhka tutkijoita kohtaan rappeuttaa yhteiskuntaa.

Se surkastuttaa keskustelua. Kun pelko ajaa tutkijat varovaisiksi ja anonyymeiksi, niskan päälle pääsevät ne, jotka ottavat julkisuuden haltuun.

Heitä meillä riittää.

Kuudestatoista vastanneesta tutkijasta kukaan ei ole kokonaan sulkenut suutaan, päättänyt vaihtaa alaa ja luovuttaa – tai kukaan ei ainakaan sellaista kerro. Mutta kahdeksan heistä sanoo rajoittavansa julkisia esiintymisiään, sensuroivansa puheitaan tai pelkäävänsä esimerkiksi keskustelutilaisuuksien häiriköitä.

Kaksi tutkijaa varoo julkisuutta niin paljon, etteivät he halunneet nimiään mainittavan muiden joukossa jutun lopussa.

”Näen uhkailevan palautteen pelotteluna, että pitäisi olla hiljaa”, kertoo Itä-Suomen yliopiston rasismintutkija.

Niitä, jotka haluavat puhua julkisesti, on aikaisempaa vähemmän.
”Kun [rasismia käsittelevä] kirjamme ilmestyi ja kävin puhumassa siitä, takaraivossa oli aina pelko, että paikalle tulee joku aiheuttamaan häiriötä ja uhkailemaan”, kertoo nuorisotutkija.

”Pelon kanssa on raskasta elää. Tiedän, että monet maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta tutkivat eivät enää anna lausuntoja medialle. Tämä vinouttaa yhteiskunnallista keskustelua, jos muutamat ja samat rohkeat tutkijat aina kommentoivat maahanmuuttoon liittyviä aiheita.”

Samaa todistaa Nuorisotutkimusverkoston tutkija: ”Kynnys rasismiteemojen esiin tuomiseen julkisessa keskustelussa nousee. Käytän erityisharkintaa ennen kuin tuon esille näkökulmia ja päätelmiä. Mietin myös tarkkaan sitä, miten omat julkiset interventioni vaikuttavat rasismin kohteeksi joutuneisiin vähemmistöryhmiin.”

Yhdestä asiasta rasismin ja maahanmuuton tutkijat ovat yksimielisiä. Vaikka vihapuhe henkilöityisi tiettyihin tutkijoihin, kukaan meistä suomalaisista ei pääse ongelmaa pakoon. Se on ”valkoihoisen Suomen” kulttuurinen ja historiallinen ongelma.

”Vaikka meillä oli romanit, saamelaiset, juutalaiset ja tataarit, Suomi oli kulttuurisesti poikkeuksellisen homogeeninen maa 1990-luvun alkuun. Jostain 1850-luvulta lähtien oli rakennettu suomalaista kansakuntaa”, sanoo tutkija Vesa Puuronen.

Vaikka Suomessa asuu jo lähes 300 000 ihmistä, jotka eivät ole syntyneet Suomessa, vanha kansallisvaltiohenki on jäänyt.

”Kuka tahansa ei-valkoinen suljetaan pois kansalaisuuden piiristä tai hänen kuulumistaan kyseenalaistetaan. – – Tällainen on pelottavampaa ja kertoo arkipäivän rasismin hiljaisesta hyväksymisestä enemmän kuin tutkijaminään kohdistuvat kommentit joillain Homma-foorumeilla”, toteaa Helsingin yliopiston dosentti.

Ei ehkä ihme, että Helsingin yliopiston professori kertoo nykyään yleensä kieltäytyvänsä haastattelupyynnöistä: ”Sääliksi käy nuorempia kollegoitani, joita kyllä yritän opettaa kovanahkaisiksi.”

Sähköpostin lopuksi hän vielä pohtii, kuinka kävisi, jos joku maahanmuuttaja innostuisi tekemään akateemista, vakavasti otettavaa rasismitutkimusta.
”Silloin hänen käy kalpaten.”

Kyselyyn vastanneista 16 tutkijasta 12 suostui nimensä julkaisuun: Päivi Harinen, Elli Heikkilä, Veronika Honkasalo, Karina Horsti, Sirkka Komulainen, Antero Leitzinger, Tuomas Martikainen, Lena Näre, Vesa Puuronen, Anne-Mari Souto, Leena Suurpää, Ismo Söderling.