MTV3/Anja Snellman: Kolme Tabuaihetta

MTV3/Anja Snellman: Kolme Tabuaihetta 25.3.2010

Maahanmuuttokeskustelu on viime aikoina muuttunut yhä jyrkemmäksi, targikoomisemmaksi, tosikkomaisemmaksi ja kaikin puolin ahdistavaksi.

Molemmin puolin ( ääripäinä Kaikensuvaitsevat ja Äärikriittiset ) täysin suhteellisuudentajuttomia väitteitä, kyynistä analyysia, kuuntelemattomuutta, ohipuhumista. Ja käsitteet ovat aivan sekaisin. Ei voi puhua maahanmuuttajista möykkynä, niin kuin nyt tehdään. Suomeen tulevien joukossa on kaikista kulttuureista, monen uskonnon harjoittajia, yksinäisiä ja kymmenlapsisia perheitä, luku- ja kirjoitustaidottomia ja huippukoulutettuja ja niin edelleen.

Vaalien lähestyessä laakerit punertavat ( kuten Kääriäinen sanoisi ) ja kaikilla pitää olla joku mielipide asiaan - siis mihin? Turvapaikanhakijoihin, kiintiöpakolaisiin, vai työperäisiin maahanmuuttajiin…? Perussuomalaistenkin joukossa mielipiteitä on joka lähtöön. Niin muissakin puolueissa. Jutta Urpilainen ja demarit ovat jo lanseeranneet uuden ( tosin kovin tutunoloisen ) sloganin: MAASSA MAAN TAVALLA. Kokoomus sen sijaan istuu vähintäin kolmen punoittavan laakerin päällä: Kataisen ja Stubbin, suvaitsevien konkareiden ohella on kokoomuksessakin uudenlaisia kriittisiä nuoria kuten Wille Rydman.

Jussi Halla-aho on ns. yleisessä keskustelussa edelleen iso musta mörkö; jos hän kirjoittaa Sunnuntain Hesariin lapsistaan, sekin jossain nettipalstalla leimattiin arjalaiseksi yli-ihmisajatteluksi ja fasismiksi! Oma syynsä, ajattelen joskus Halla-ahosta. Hänen kielenkäyttönsä ja kirjoitustyylinsä on välillä mautonta kärjistyksissään ja vertauksissaan. Onkohan hänellä ateljeekriitikkoa? Työn sarkaa nimittäin olisi.

Astrid Thorsin ministerikausi on ollut kaiken kaikkiaan ala-arvoinen, ponneton, ylimielinen ja jotenkin tokkurainen. Vääriä visioita, vääriä päätelmiä, vääriä linjauksia ja arrogantteja vastauksia ja kannanottoja. Samanveroisena tunarina tulee nykyisestä hallituksesta mieleen vain Suvi Lindèn. Pidän paljolti Thorsista johtuvana, että ns. mamu-keskustelu karkasi parisen vuotta sitten käsistä; että se on nyt ääriajattelijoiden temmellyskenttää, johon ei tee mieli mennä mukaan.

Kehitysapu on toinen tabu. Täytyy olla Nalle Wahlroos, että uskaltaa sanoa ääneen, että kehitysapua pitäisi leikata ja että olemme 50 vuotta heittäneet rahaa Kankkulan kaivoon. Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen on viime päivien kannanotoissaan toivottanut Wahlroosin katsomaan Kankkulan kaivoa ( kuin mikäkin Tippavaaran isäntä ) ja ihmettelee, miksi ihmiset eivät ole syttyneet siihen, että toiset ihmiset näkevät nälkää. Hän kysyy, millainen kirkko voi elää tällaisen tulevaisuuden kanssa ja olla tekemättä mitään. Pentikäinen kehottaa kirkkoa pohtimaan esimerkiksi jonkin virallisen rakennushankkeen jäädyttämistä avustusrahojen saamiseksi.

On hyvä muistaa, että presidentti Ahtisaari viritteli keskustelua kehitysavun uudistuksesta viime vuonna. ”Kehitysapu kaipaa kunnon reformia. Nykyiset avustushankkeet ovat monesti virastobyrokratian kahlitsemia ja saatavuusvetoisia. Näin rakenteista tulee helposti kohdetta tärkeämpiä, ja asioiden tärkeysjärjestys ja koordinointi unohtuvat”, Ahtisaari pohti viime vuonna muun muassa Aamulehdessä. Ahtisaari linjasi kehityspolitiikan painopisteiksi työllistämisen ja nuorten kouluttamisen. Naisten aseman parantamista Ahtisaari painotti erikseen. “Naisia tukemalla ja kouluttamalla, eli naisten asemaa parantamalla, saadaan kaikkein nopeimmin muutosta aikaan.”

Kysymys kuuluu: Eikö saa edes kysyä, saati kyseenalaistaa? Onko heti kylmäsydäminen rasisti, jos vaatii läpinäkyvyyttä ja tarkempaa seulontaa siitä, mihin kohteisiin kehitysapua suunnataan?

Myös hyväntekeväisyyden kyseenalaistaminen on tabuaihe. Britanniassa on viime aikoina puhuttanut tutkimus, jonka mukaan Bob Geldofin Live Aidista saadut rahat ovat menneet 90% kapinallisten aseisiin Afrikassa. Nimenomaan popparit ja rokkarit ja kaikenkarvaiset tositelkkaritähdet egoilevat nykyään mieluusti erilaisten “hyväntekeväisyys”-jippojen yhteydessä. Suomessakin viihdeohjelmien “hyväntekeväisyys-formaatti” on lyönyt läpi. Kuten esimerkiksi juuri päättyneessä Kuorosodassa. Ohjelmahan on pahimmillaan kaunisteltua, huonosti peiteltyä uransa lasku- tai loppusuhdanteessa elävien rokkistarojen patsastelua. Omia ja sukulaisten tuotoksia kaupataan avoimesti. Lyödään raaka markkinointi lekkeriksi, jos vaikka katsoja ei huomaisi, että hintalappu roikkuu omassa takinpieluksessakin. Leikitään Hyvien Ihmisten Juhlaa, kun päälle liimataan “hyväntekijä”-tarra. Ja nyt voitti mielenterveystyö, jees! Julkisuusarvo siinä eräällä artistilla kasvoi, ei nuorten mielenterveyspalvelujen määrä.

Sitäpaitsi: sponsoroidussa ohjelmassa tuotesijoittelun voi hoitaa hyvin tai huonosti, tyylikkäästi tai mauttomasti. Kuorosodassa kautta linjan product placement oli todella kökköä.