HS/James O'Connor: Mitä kehitysavun tilalle?

Helsingin Sanomat/Mielipide 23.3.2010
James O'Connor: Mitä kehitysavun tilalle?
Tapani Jussila: Kehitysapu vai turvapaikat?
Olli Sumari: Suosittelen Wahlroosille opintomatkaa Sierra Leoneen
Ari-Joonas Pitkänen: Eipäs tai juupas eivät riitä kehitysapukeskustelussa 25.3.2010
Helsingin Sanomat: HS-raadin vastaukset kysymykseen: Onko kehitysapu tehokas tapa auttaa kohdemaita? 25.3.2010

Sammon hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos ehdotti (HS Talous 20. 3.), että kehitysavun antaminen lopetettaisiin kokonaan. Hänen mielestään Suomi on 50 vuotta "heittänyt rahaa Kankkulan kaivoon". "Ehkä hissukseen voisi alkaa myöntää, että tälläkään keisarilla ei ole vaatteita", Wahlroos tuumii.

Wahlroos uskoo ideansa olevan "poliittisesti oikein epäkorrekti". Poliittinen epäkorrektius -suojamantteli tarjoaa hyvän kiertotien, kun halutaan unohtaa, että omat heitot voivat vahingoittaa muita.

Lakkautusehdotus ei ole poliittisesti epäkorrekti vaan moraaliton. Se on tapa paeta varakkaan maan vastuuta ja unohtaa ne, joille talouskriisin seuraukset ovat moninkertaisesti tuhoisampia kuin köyhimmille suomalaisille. Maailman markkinahintojen nousu merkitsee monille suoranaista nälkää, esimerkiksi Sambiassa.

Mainittakoon myös, että vaikkei Wahlroos siedäkään kehitysapua, hän ei suinkaan vastusta vastikkeetonta rahallista tukea ylipäänsä. Onhan miljardööripankkiiri, Suomen kolmanneksi rikkain henkilö ja sivutoimiviljelijä, ottanut vastaan satoja tuhansia euroja viljelytukia EU:lta. Epäkorrektia?

Kehitysapu on niin laaja käsite, että on silkkaa laiskuutta tuomita se kokonaisuudessaan. Eihän kukaan sivuuttaisi lääketiedettäkään siksi, että joissakin muodoissa se ei ole toiminut. Samoin on absurdia väittää, että "koulutus ei toimi, säästetään rahaa lakkauttamalla kaikki koulut". Mitään muuta kattokäsitettä kuin kehitysapua ei käytetä yhtä kevytmielisesti väärin.

Kehitysavun antaminen ei ole ainoa tapa edistää köyhyyden poistamista maailmasta. Esimerkiksi rauhan saavuttaminen ja turvaaminen, maailmantalousreformit ja demokraattisen hallinnon tukeminen ovat joidenkin tutkijoiden mielestä kehitysapua tehokkaampia kehityskeinoja, jotka ovat jääneet taloudellisen tuen varjoon.

En väittäisi, etteikö kehitysavun katon alla ole monta tehotonta ja jopa haitallista projektia. Kysymys on siitä, että jos kehitysapu lopetettaisiin, löytyisikö Suomen poliitikoilta tahtoa auttaa maailman köyhimpiä muilla keinoin?

Nykyisessä ilmapiirissä on todennäköistä, että Wahlroosin ehdotus saa paljon kannatusta. Valtiovarainministeri Jyrki Kataisenkin mielestä (HS Kotimaa 16. 3.) ulkomaalaisvastaisuus vahvistuu, koska jotkut maahanmuuttajat laiminlyövät sosiaaliturvajärjestelmää ja näin loukkaavat suomalaisten oikeudenmukaisuuden tajua.

Oikeudenmukaisuuden taju ei ole vain suomalainen hyve. Kaikista heikoimpien jättäminen heitteille on väärin.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä Wahlroos ehdottaisi kehitysavun tilalle. Miten Suomen tulisi tukea kehitysapua lupaavampia strategioita maailmanköyhyyttä vastaan?

James O'Connor
maailmanpolitiikan jatko-opiskelija
Vantaa

___________________________________________________

Tapani Jussila: Kehitysapu vai turvapaikat?

Rasismikeskustelulle nauravat jo kaikki, mutta sen pinnan alta on pompahtanut esiin vakava ja tärkeä vastakkainasettelu kehitysavun ja turvapaikkapakolaisuuden välillä. Björn Wahlroosin (HS Talous 20. 2.) ja Alexander Stubbin (HS Kotimaa 19. 3.) puheenvuorojen myötä pitkään vähätelty konflikti taitaa leimahtaa avoimeksi sodaksi.

Nyt tarvitaan rehellisyyttä kaikilta mielipiteitään esittäviltä: jos haluaa lisää jompaakumpaa, on sanottava, että haluaa vähemmän toista.

Maailmanparantamisen resurssit ovat rajalliset, itse asiassa pienenevät. Niistä taistelevat yhtäältä pieni joukko länsimaihin tulevia pakolaisia ja toisaalta suuri joukko kehitysmaissa eläviä köyhiä, heistäkin osa pakolaisia. Länsimaiden budjeteissa nämä kulut menevät osittain samoilta momenteiltakin.

Suomessa molemmat edustavat satojen miljoonien eurojen menoeriä. YK:n ja Maailmanpankin tilastot osoittavat, että jokainen Suomeen jäävä turvapaikanhakija vie noin 200 ihmisen elinmahdollisuudet heidän omissa maissaan ja aiheuttaa lisää pakolaisuutta, koska kehitysapu vastaavasti pienenee.

Vain haihattelijat voivat enää puhua sekä kehitysavun että turvapaikkapakolaisuuden lisäämisestä.

Wahlroos on rehellinen. Hän on tehnyt valintansa, ja ehdottaa kehitysavun lopettamista kokonaan. Wahlroos asettuu siis turvapaikkapakolaisuuden puolelle. Samalle puolelle käytännössä asettuu Stubb, joka otti kantaa turvapaikanhakijoiden lisäämisen puolesta.

Vastapuolelle, eli kehitysapua kannattavaan rintamaan, voidaan laskea ainakin YK:n ihmisoikeuksien julistus, koska kehitysapu köyhien omassa elinympäristössä lisää perusihmisoikeuksia valtavasti laajemmalle joukolle kuin muutamien valittujen kärrääminen pohjoisiin maihin.

Jo pelkän Suomen pakolaismenojen uudelleenohjaamisella maailman leiripakolaisten sijoittamiseen turvallisiin lähimaihin saataisiin ratkaistua suurin osa maailman leiripakolaisongelmasta.

Kehitysapua tukevaan rintamaan lasken poliitikoistamme ainakin Paavo Väyrysen, joka on todennut rehellisesti, että turvapaikkapakolaisten Suomeen ottamiseen pitää saada lisää rajoituksia, ja kansanedustaja Raimo Vistbackan, joka ehdotti eduskunnassa, että pakolaisresursseja pitää käyttää pakolaisten turvallisissa lähimaissa.

Tapani Jussila
filosofian tohtori
kehitysyhteistyökonsultti
Helsinki / Colombo /
Polokwane / Managua

_____________________________________________________

Olli Sumari: Suosittelen Wahlroosille opintomatkaa Sierra Leoneen

Valtakunnan ykköskapitalisti Björn Wahlroos suosittelee kehitysavun lopettamista valtion menojen leikkaamiseksi (Suomen Kuvalehti 19. 3.): "Jos olisin poliittisesti oikein epäkorrekti, sanoisin, että suurin yksittäinen leikkauskohde on kehitysapu", hän lausuu. Ja osoittaa siten olevansa poliittisesti oikein epäkorrekti.

Palasin viikko sitten tutustumismatkalta länsiafrikkalaisesta Sierra Leonesta. Halusin perehtyä rutiköyhän kehitysmaan oloihin ymmärtääkseni paremmin kehitysavun merkitystä ja olosuhteita Afrikassa.

Kuljin Suomen Pakolaisavun työntekijöiden mukana eri puolilla maata. Myös saksalainen Welthungerhilfe kuljetti minua tutustumassa EU:n ja tuon avustusjärjestön kustantamaan projektiin, jolla pyritään korvaamaan eroosiota aiheuttavaa kaskiviljelyä viljelymenetelmillä, jotka vahingoittavat luontoa vähemmän. Olen järjestöistä riippumaton ja maksoin viisiviikkoisen matkani itse.

Viiden miljoonan asukkaan Sierra Leone on maailman peränpitäjä YK:n inhimillisen kehityksen indeksillä mitaten. Joka viides lapsi kuolee ennen kuin on täyttänyt viisi vuotta. Vain joka kolmas osaa lukea.

Yksitoista vuotta kestänyt erityisen julma sisällissota päättyi 2002. Se jätti jälkeensä 100 000 kuollutta ja raunioituneen maan. Sisällissota aiheutui Liberian puolelta tulleiden rosvosotilaiden pyrkimyksestä ottaa haltuunsa maan rikkaat kulta- ja timanttiesiintymät. Korruptoituneesta hallinnosta johtuva väestön köyhyys ja työttömyys toivat kapinallisten puolelle myös Sierra Leonen katkeroitunutta väkeä.

Nyt maa yrittää päästä jaloilleen. Kaikesta on pulaa, sillä maassa ei ole pääomia, joilla edistää rikkaiden luonnonvarojen hyödyntämistä ja työpaikkojen luomista.

Suurin osa väestöstä elää maaseudun kylissä ja hankkii elantonsa pienviljelyllä. Kylät ovat rutiköyhiä. Monen perheen omaisuus koostuu majasta, muutamasta vaatekappaleesta, muovivadista, jossa kuljettaa tarvikkeita ja pestä vaatteita, keittoastiasta sekä kahden euron hintaisesta viidakkoveitsestä ja kuokasta, joilla raivata kaskiviljelmää. Olen nähnyt.

Maassa toimii lukuisia kansallisia ja kansainvälisiä avustusjärjestöjä, joiden varassa on suuri osa muun muassa terveydenhuollosta, opetuksesta ja ammattikoulutuksesta. Esimerkiksi Suomen Pakolaisapu järjestää aikuisten lukutaitokoulutusta noin 250 kylässä.

Monilta lapsilta puuttuu kouluopetus, koska heitä tarvitaan perheen töissä. Lisäksi koulujen toiminta lamaantui sisällissodan aikana. Lukutaidon opetuksessa annetaan samalla aineksia elämänhallintaan, kuten tietoa terveydenhoidosta, viljelymenetelmistä ja niin edelleen.

En ole missään nähnyt sellaista tiedonjanoa ja oppimisen tarvetta kuin noissa lukutaitoryhmien aurinkokatoksissa.

Niin Suomessa kuin muuallakin järjestöjen hoitamat avustusprojektit kustannetaan osittain järjestöjen hankkimalla kansalaisrahoituksella. Valtaosa rahoituksesta tulee kuitenkin valtioiden budjettivaroista. Esimerkiksi Suomessa järjestöjen on itse hankittava 15 prosenttia rahoituksesta, loppuosan maksaa valtio.

Jos budjettirahoitus lopetetaan, loppuvat järjestöjen avustusprojektitkin. Sierra Leonessa tämä tarkoittaisi sitä, että väestön terveydenhuolto, opetus ja ammattikoulutus monen muun asian ohella romahtaisivat. Tätäkö haluat, Björn Wahlroos?

Kehitysyhteistyöstä on julkaistu valtavasti tutkimustietoa, ja se on oppiaineena monissa korkeakouluissa. Wahlroos perustelee kielteistä kantaansa kehitysapuun sambialaissyntyisen ekonomistin Dead Aid (Kuollut apu) kirjassa esitettyihin kielteisiin näkemyksiin kehitysavun vaikutuksista.

Mutta mikään yksittäinen teos ei pysty antamaan kokonaiskuvaa kehitysavun ja kehitysmaiden kaleidoskooppimaisesta moninaisuudesta. Missä on professorismiehen lähdekritiikki?

Pidän Wahlroosin näkemystä kehitysavusta ylimielisenä, yksisilmäisenä ja populistisena. Suosittelen hänelle lämpimästi opintomatkaa Sierra Leoneen.

Olli Sumari
filosofian lisensiaatti
Salo

________________________________________

Ari-Joonas Pitkänen: Eipäs tai juupas eivät riitä kehitysapukeskustelussa


Mielipidesivuilla (HS 23. 3.) oli kolme suurehkoa kirjoitusta liittyen Björn Wahlroosin esittämiin kommentteihin kehitysavusta. Wahlroos perusti näkemyksensä Dambisa Moyon kirjaan Dead Aid, joka tarkastelee kehitysapua hyvin kriittisestä näkökulmasta.

Tätä kriittisyyttä kritisoi esimerkiksi Olli Sumari (HS Mielipide 23. 3.) seuraavasti: "Mikään yksittäinen teos ei pysty antamaan kokonaiskuvaa kehitysavun ja kehitysmaiden kaleidoskooppimaisesta monimuotoisuudesta." Samalla sivulla James O'Connor kysyi, mitä Wahlroos ehdottaisi kehitysavun tilalle.

Näistä, kuten myös Paavo Väyrysen puheista Ylen A-studiossa 22. 3., välittyy sellainen kuva, että asianomaiset eivät olisi Dambisa Moyon kirjaa lukeneet.

En tiedä onko näin, mutta ainakin James O'Connorin kysymykseen viitaten totean, että peräti puolet Moyon kirjasta käsittelee sitä, kuinka Afrikan maita voitaisiin auttaa muilla kuin kehitysavun menetelmillä. Vain kirjan alkupuoli on omistettu (kuitenkin melko seikkaperäiselle) kuvaukselle siitä, kuinka kehitysapu ei Moyon mielestä toimi.

Pitänee myös mainita, että Moyo ei kirjassaan tyrmää kehitysapua koko kaleidoskooppimaisessa monimuotoisuudessaan. Hän jakaa avun eri päätyyppeihin: hyväntekeväisyys, humanitaarinen- tai katastrofiapu, sekä hallitustenvälinen ja Maailmanpankin kautta kulkeva apu. Moyo kohdistaa kritiikkinsä jälkimmäisenä mainittuihin.

Tällaisten aiheiden kohdalla on tärkeää varoa eipäs–juupas-argumentointikehää ja sen sijaan keskittyä ongelmaan ja sen ratkaisumahdollisuuksiin. Esimerkiksi maahanmuuttokeskustelu kuitenkin osoittaa, kuinka vaikeaa sellaisen dialogin aikaansaaminen on.

Haluaisin silti painottaa, että yleisesti ottaen kehitysapuun kohdistuvan kritiikin taustalla ei ole halu jättää kaikista heikoimpia heitteille. Sen taustalla ei ole välinpitämättömyys. Sen taustalla on, niin kuin kehitysavun puolustajillakin, halu auttaa.

Olisi suuri vääryys, jos Wahlroosin kommenttien vastareaktiona kehitysavun kritiikki demonisoitaisiin ja keskustelu taantuisi tasolle, joka ei auta asiaa millään tavalla.

Ari-Joonas Pitkänen
Espoo


________________________________________

Helsingin Sanomat: HS-raadin vastaukset kysymykseen: Onko kehitysapu tehokas tapa auttaa kohdemaita?

Suomen hallitus teki tiistaina budjetin menokehyksiä koskevia päätöksiä, jotka vaikuttavat myös kehitysavun rahoitukseen. Hallitus tinkii kehitysyhteistyöhön aiemmin luvatusta 170 miljoonan lisäyksestä ja pudottaa summan 90 miljoonaan euroon. Prosenteissa mitattuna kehitysyhteistyörahat nousevat lisäyksen pienentämisestä huolimatta ensi vuonna tämänvuotisesta 0,55 prosentista 0,58 prosenttiin bruttokansantuotteesta, sillä bruttokansantuote on talouden taantuman vuoksi supistunut.

Hallituksen mukaan Suomi noudattaa yhä kansainvälisiä sitoumuksiaan, joilla aiotaan nostaa kehitysyhteistyön taso 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2015 mennessä. Poliittiset linjaukset kehitysyhteistyömäärärahojen nostosta hallitus jättää kuitenkin vuoden 2011 vaaleissa valittavalle eduskunnalle ja sen jälkeen nimitettävälle hallitukselle.

Viime viikon lopulla finanssikonserni Sammon hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos esitti Suomen Kuvalehdessä turhina pitämiensä menojen leikkauksia. Suurimpana yksittäisenä leikkauskohteena hän piti kehitysapua. "Olemme 50 vuotta heittäneet rahaa Kankkulan kaivoon. Ehkä hissukseen voisi alkaa myöntää, että tälläkään keisarilla ei ole vaatteita", Wahlroos sanoi.

Wahlroos tukeutui haastattelussa sambialaissyntyisen ekonomistin Dambisa Moyon näkemyksiin. Moyo väitti alkuvuodesta 2009 julkaistussa ja nopeasti bestselleriksi nousseessa kirjassaan Dead Aid, ettei Afrikan maille annettu apu ole parantanut Afrikan köyhien elämää, vaan se on tehnyt elämästä entistä kurjempaa. Moyon mukaan köyhyys on kasvanut ja talouskasvu estynyt niissä Afrikan maissa, jotka ovat nojanneet vahvasti ulkomaiseen apuun. Sen sijaan määrätietoisesti kehitysapuriippuvaisuudestaan irti pyrkineet maat ovat vaurastuneet.

Moyo väittää, että kehitysapu johtaa helposti noidankehään. Kehitysapu tukee kehitysmaiden korruptoituneita hallituksia ja tekee muun muassa ulkomaisista investoinneista vähemmän houkuttelevia. Investointien vähyys heikentää talouskasvua ja lisää täten työttömyyttä ja köyhyyttä. Köyhyyden kasvu saa länsimaat lisäämään kehitysapua, ja köyhyyden kierre vain kiihtyy.

Moyo arvostelee myös Bonon ja Bob Geldofin kaltaisten länsimaisten poptähtien johdolla kerättyä "glamour-apua" ja kehitysavun ympärille syntynyttä byrokratiaa. Moyo laskee, että jopa 500 000 tuhatta ihmistä saa toimeentulonsa kehitysyhteistyömäärärahoista.

Moyo olisi valmis lopettamaan valtioiden välisen kehitysavun viiden vuoden siirtymäajalla. Sen sijaan järjestöjen antamaa apua sekä kansainvälistä hätäapua hän pitää tarpeellisena.

Harvardissa opiskellut ja Oxfordin yliopistoissa tohtoriksi väitellyt, Maailmanpankissa ja Goldman Sachs -liikepankissa työskennellyt Moyo tarjoaa Afrikan maille lääkkeeksi muun muassa markkinatalouden vapauttamista, kaupan esteiden purkamista, köyhille myönnettäviä mikrolainoja ja vilkkaampaa kauppayhteistyötä länsimaiden ulkopuolelta tulevien – etenkin kiinalaisten – investoijien kanssa.

Kaupan esteiden purkamisessa Moyo odottaa myös länsimailta vastavuoroisuutta, ennen kaikkea maataloustuista luopumista.

Moyoa on arvosteltu ideologista lähtökohdista sekä liiallisesta yleistämisestä ja apumuotojen leimaamisesta. Esimerkiksi valtion ja järjestöjen erottaminen on vaikeaa, koska järjestöt saavat usein kehitysyhteistyöprojekteihinsa runsaasti valtiollista tukea.

Kehitysyhteistyötä tekevät järjestöt ovat myös tyrmänneet Moyon väitteet kehitysavun tehottomuudesta. Wider-instituutin tutkija Mark McGillivray kokosi muutama vuosi sitten koosteen 48 uudehkosta akateemisesta tutkimuksesta, joista 42 totesi avun lisänneen talouskasvua.

Kehitysyhteistyön puolustajat eivät myöskään pidä talouskasvua ainoana onnistumisen mittarina. He vetoavat kenttätutkimuksiin, joissa esimerkiksi lääkityksen parantamisen, viljelytekniikoiden opettamisen ja koulukäynnin avustamisen on todettu parantaneen kehitysapua saaneiden asemaa verrattuna niihin, jotka eivät ole apua saaneet. Ainakin osittain kehitysavun ansioksi kehitysyhteistyön puolustajat laskevat muun muassa sen, että 1960-luvun jälkeen köyhien maiden lapsikuolleisuus on puolittunut, aliravitsemus vähentynyt kolmanneksella ja koulutusta vaille jääneiden osuus pudonnut 50 prosentista alle neljännekseen.

Viikon kysymys:

Onko kehitysapu tehokas tapa auttaa kohdemaita?

KYLLÄ

Max Arhippainen:

Vaikka osa kritiikistä onkin perusteltua ja kehitysapua varmasti voidaan kohdistaa tehokkaammin, on vaikea kuvitella että köyhiä maita voitaisiin auttaa ilman suoraa, rahallista tukea.

Kimmo Rentola:

Hyvin ehdollinen kyllä. Huonoille hallituksille annettu suora raha ei auta, mutta köyhille ja etenkin naisille annetut mikrolainat ovat käsittääkseni täyttäneet tarkoituksensa.

Juha Kuisma:

Kehitysapu on moraalisesti länsimaisen ihmisen itselleen asettama velvoite. On oltava 0,7 prosenttia, vaikka keskimäärin emme tiedä, mihin apu kohdistuu.

On talousteoriankin mukaan ihan totta, että ne maata, jotka tietoisesti ovat pyrkineet irti kehitysapuriippuvuudestaan, ovat kehittyneet parhaiten.

Osalla aiempien vuosikymmenten apua on ollut idealistis-vasemmistolainen sisältö, joka ei ole toiminut.

Tällä hetkellä Kiina käyttää kehitysapua länttä fiksummin uuden liittolaisimperiumin rakentamiseen.

Juha Seppälä:

Vastaus tulee tunnepohjalta, poliittisen korrektiuden osastolta. Todellisuudessa en tiedä, miten asia on.

Perusteluja riittää monenlaisiin tulkintoihin. Äärivaihtoehtoina tuntuvat aina olevan täydellinen paikallinen anarkia semmoisenaan tai muodollisesti hallitumpi korruptoitunut paikallisvaltakehitysavun varassa tai likaisessa liitossa suurten monikansallisten yritysten kanssa.

Suomen myöntämän kehitysavun tilanne muistuttaa lastenkirjallisuuden myynnin notkahdusta edellisen laman aikana: hyvä kun tässä omat lukemisensa pystyy ostamaan.

Mihin prosenttiosuuteen kehitysavussa vielä bruttokansantuotteen supistuessa päästäänkään, zimbabwelaisen inflaationko?

AC/DC:n Brian Johnson sanoi olennaisen Bonosta: "Minä en haluaisi mennä jonkun paskiaisen konserttiin, joka yrittäisi saada minut häpeämään, koska en ajattele Afrikan lapsia. – Minä en kailota kaikille lahjoittavani rahaa, en kehota muita lahjoittamaan rahaa – ei heillä ole välttämättä varaa."

Juha Herkman:

Kehitysapu on yksi keino auttaa kehittyviä maita. Siinä voi olla väärinkäytöksiä ja tehottomuutta, kuten kaikessa muussakin toiminnassa.

Kokonaistavoitteena täytyy olla autettavien valtioiden nousu omille jaloilleen itsenäisiksi toimijoiksi.

Wahlroosin edustama länsimainen finanssisektori tai länsimaiset suuryritykset eivät historiallisesti katsoen ole kaikkein puhtoisimpia toimijoita tällaisessa maailmanparantamisessa.

Markkinoiden kehittyminen tai kehittymättömyys esimerkiksi Afrikassa on tuskin viime kädessä nimenomaan kehitysavusta kiinni.

Auttamiskeinona välittömään hätään kehitysapu lienee yksi keskeisimmistä. Sen yhtäkkinen lopettaminen olisi moraalitonta ja ajaisi monissa paikoissa ihmiset entistä syvempään ahdinkoon.

Juha Sihvola:

On meillä lama tai ei, kehitysavun määrää pitäisi voimakkaasti lisätä.

0,7 prosentin sijasta pitäisi tähdätä vähintään kokonaiseen prosenttiin. Tietysti on koko ajan mietittävä avun kohdistamista niin, että se todella auttaa kohdemaita.

Moyon ja Wahlroosin väitteet ovat asenteellisia, ideologisia ja moraalittomia. Björn Wahlroosilla ei ole kehitys- ja hyvinvointikysymyksissä mitään asiantuntemusta. Hänen oppiensa viitoittamalla tiellä tuhoutuu länsimainenkin sivilisaatio, kehitysmaista puhumattakaan.

Paula Tuovinen:

Mutta se ei tarkoita, etteikö systeemissä olisi tehostamisen tai kehittämisen varaa.

Kuten muissakin asioissa, ongelmien ja hyvien toimintamallien luominen vie aikaa. Nykyinen kehitysapu varmasti osittain toimii hyvin ja osittain huonosti. Se ei siksi tarkoita, että kehitysavusta pitäisi luopua. Sen sijaan toimivia malleja pitäisi jatkaa ja uusia malleja kokeilla.

Kari Uusikylä:

Kyllä, kun se suunnataan järkevästi ja tehokkaasti.

Ehkä Björn Wahlrooskin ansaitsee maataloustukensa ja Amerikan eläkeläiset ne pörssivoitot, joista Wahlroos on kertonut huolehtivansa ilman turhia isänmaallisia tuntemuksia.

Wahlroosin mukaan "kehitysavun alaston keisari" on ilman vaatteita.

Hän itse voisi ehkä jonkun vaatepaketin puutteesta kärsiville lähettää ennen kuin on taas aika astua median palvomana kohdevaloihin kertomaan niin tyylikkäänä, niin tyylikkäänä, mitä meidän hentomielisten typerysten pitäisi ymmärtää.

Risto Pelkonen:

Kehittyvät maat tarvitsevat kehittyäkseen ulkopuolista tukea. Kehittyneiden maiden on toimittava niin, että kaikilla kansoilla olisi hyvinvoinnin mahdollisuus.

Kun aikanaan kehitysmaita on ryöstetty, nyt takaisinmaksun aika. Kehitysavun tehokkuus riippuu menetelmistä, ei periaatteesta.

Claes Andersson:

Etenkin kansalaisjärjestöjen kautta tapahtuneesta kehitysavusta on paljon myönteisiä kokemuksia, kuten Namibian vesihuollon parantaminen manuaalisilla pumpuilla, tai edistämällä naisten koulutusta (todettu kaikkein vaikuttavimmaksi toiminnaksi).

Afrikan köyhien maiden ongelmat ovat johdettavissa kolonialistisesta menneisyydestä. Afrikasta viedään halpaa raaka-ainetta teollisuusmaihin, siellä ne jalostetaan ja myydään takaisin ylihintaan. Näin on syntynyt velkaantumismekanismi joka vielä tänäkin päivänä pitää kehitysmaita velkaloukussa.

Tämä koloniaalinen järjestelmä tulisi murtaa. Köyhien maiden velat tulisi antaa anteeksi, rikkaiden maiden protektionismi ja esimerkiksi maatalouden subventiot tulisi asteittain poistaa, jotta köyhille maille syntyisi tasavertaiset mahdollisuudet kaupantekoon ja oman hyvinvoinnin kehittämiseen.

Anu Kantola:

Mikään politiikka ei yleensä onnistu täydellisesti ja kehitysavussa kohde on vaikea, muttei mahdoton. Kehitysavulla on ollut monia myönteisiä vaikutuksia.

Matti Kalliokoski:

Kehitysapu on yksi tapa auttaa kehitysmaita. Oikein toteutettuna se voi olla myös tehokas. Rahaa voi käyttää sekä tehokkaasti että tehottomasti. Koulutushankkeet ja metsänistutus rakentavat tulevaisuutta, mutta korruptoituneen eliitin tukeminen vain heikentää tilannetta.

Kehitysavun rahavirrat ovat kuitenkin vain osa kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden suhteista. Kaupan ehdot, suorat sijoitukset ja kehitysmaiden osallistuminen kansainväliseen päätöksentekoon vaikuttavat nekin maiden asemaan. Niihinkin pitää vaikuttaa, jotta tulosta syntyisi.

Jukka Mallinen:

Velvollisuutemme on auttaa kehitysmaita – jo Euroopan kolonialistisen menneisyyden tähden.

Tähän täytyy tehdä varaus: kehitysapu on tehokas tapa auttaa – jos se tehdään tehokkaasti. Tehottomasta tavasta kertoo vaikkapa sananlasku "ei kannettu vesi kaivossa pysy". Tehokkuudesta taas kertoo fraasi "älä anna nälkäiselle kalaa, vaan onki, jolla hän voi itse kalastaa".

Kehitysavusta hyötyy usein byrokratia enemmän kuin köyhät itse:

1. Muistan businessajoiltani, että monet sairaalaprojektit hyödyttivät suomalaista laitetoimittajaa paljon enemmän kuin Nicaraguan terveydenhoitoa.

2. Kehitysavusta elää Suomessakin iso poliittinen ja kansalaisjärjestöbyrokratia ja monenlaiset ammattimaiset maailmanparantajat. Niiden kädenjälki näkyy kehitysavun lobbaamisessa.

3. Saajamaissakin suuri osa avusta valuu byrokratioille ja korruptioon.

4. Sen avulla on myös synnytetty kehitysmaihin ammattimaisten työttömien luokka.

Pitää siis vaatia, että kehitysapua aletaan osoittaa paljon tehokkaammin kuin nyt: satsataan ongen lahjoittamiseen ja sen käytön opettamiseen – annetaan rahaa ainoastaan tehokkaisiin ja kehitystä edistäviin sosiaalisiin, koulutuksellisiin ja taloudellisiin prosesseihin.

Mutta onko ihme, että kehitysavun käyttö on hoidettu heikosti ja raha menee muodollisuuksiin, ei substanssiin? Eihän byrokratiamme ole kyennyt edes suurella rahoituksella hoitamaan työttömyyttä tai maahanmuuttajien integraatiotakaan.

Pahin kehitysmaiden vihollinen on kuitenkin eurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen maanviljelijä ja hänen pystyttämänsä maatalousmonopolit, tuontikiellot, tukiaiset ja tullimuurit.

On laskettu, että mitään kehitysapua ei tarvittaisi, jos kehitysmaat saisivat vapaasti tuoda laadukkaita ja halpoja elintarvikkeitaan Euroopan ja Pohjois-Amerikan markkinoille. Se laukaisisi nopean talouskehityksen ja sosiaalisen nousun kolmannen maailman kylissä.

Kaari Utrio:

Kehitysavun tehokkuus riippuu sen kohdistamisesta. Mielestäni koko suomalainen kehitysapu tulee kohdentaa kehitysmaiden naisten ja tyttöjen terveydenhuoltoon, koulutukseen sekä ehkäisyneuvontaan. Puhdas vesi, lukutaito ja kierukka auttavat naisia auttamaan itseään.

Erityisesti tulee varoa rahan jakamista korruptoidun hallinnon epämääräisille projekteille.

Janne Saarikivi:

Kysymyksessä on sama vika kuin kysymyksessä, pitääkö ottaa enemmän maahanmuuttajia.

Aivan samoin kuin eri maahanmuuttajaryhmien talous- ja yhteiskuntavaikutukset ovat hyvin erilaisia, samoin on myös kehitysapua ja sen vaikutuksia monta eri tyyppiä. Aivan selvää ei kai ole sekään, mitkä kaikki rahansiirrot länsimaista kolmannen maailman maihin ovat kehitysavuksi tulkittavissa.

Vastaan kyllä, koska haluan että länsimaat kantavat vastuunsa kolmannen maailman maista. En kuitenkaan kannata valtiojohtoista vientiavun ohjaamista ympäristö- ja ihmisoikeusmaineiltaan kyseenalaisten yritysten kautta korruptoituneiden diktatuurien tukemiseen. Sellaistakin kehitysapua on.

Atso Almila:

Tietenkin on!

Kysehän on vain avun taitavasta järjestämisestä ja kohdentamisesta.

Tässä alkaa kohta jo kyllästyä näihin Wahlrooslandia-visioihin. "Kasvu", sanovat kaikki mantramaisesti. Mistä loputon kasvu tulee? Kasvaisiko vilkkaammin, jos jätettäisiin kehitysmaat vaille tukea? Olen länsimainen, tahdon enemmän, enemmän, enemmän?

Ullamaija Kivikuru:

Keskustelua kehitysmaiden tukemisesta on hyvä käydä ja vaihtoehtoja pohtia. Olemme kaikki epävarmoja siitä, miten epätasa-arvoa voitaisiin poistaa tai edes lieventää.

Haastavinta on kääntää näkökulma sillä tavoin, että katsomme asiaa aidosti etelästä käsin. Polarisointi asetelmaan juu/ei ei ole keskustelua vaan poliittista peliä.

Johanna Sinisalo:

Tehokkain ja järkevin tapa mielestäni on tyttöjen ja naisten koulutustason nostaminen sen sijaan, että lahjoitetaan esimerkiksi kalliita maatalouskoneita ruostumaan pelloille.

Pelkästään naisten lukutaidolla on useiden tutkimusten mukaan erittäin selvä yhteys muun muassa perhekoon pienenemiseen, pienyrittäjyyden lisääntymiseen sekä terveys- ja hygieniatason selvään parantumiseen.

Pauli Aalto-Setälä:

Kyllä ja ei. Vastikkeettomat tulonsiirrot ovat ongelmallisia. Lapsikuolleisuus on puolittunut ja kehitysmaiden koulutustaso on noussut pitkäjänteisen kehitystyön ansiosta siitä huolimatta, että valtioiden välinen tulonsiirto rikkailta kehittyville maille on aiheuttanut korruptiota ja riippuvaisuutta.

Jos haluaisi olla vähän provokatiivinen, voisi Nallelle ehdottaa että lahjoittaisi vaikka kartanonsa vuosittaisen, reilun sadan tuhannen euron maataloustuen verran sen tutkimiseen, miten ongelman voisi ratkaista.

Annamari Vänskä:

"Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan" on oppi, jonka itse olen saanut. Globaalissa maailmassa on kannettava yhteisvastuuta, rikas pohjoinen ei voi vain tuijottaa omaan napaansa.

On edesvastuutonta, että Wahlroosin kaltaiset upporikkaat käyttävät kehitysavun vastaisia puheenvuoroja, sillä heidän sanomisiaan kuunnellaan. Wahlroosin sanomiset ovat myös kaksinaismoralistisia: hän on itsekin nostanut avustusta omaan maatalousharrastukseensa.

Kehitysavussa byrokratiaa pitäisi olla mahdollisimman vähän ja valvontaa, että raha menee sinne minne sen kuuluukin, pitäisi lisätä.

Krista Mikkola:

Olettaen, että tietää tarkkaan avustuskohteen ja pystyy seuraamaan tuloksia.

Erkki Tuomioja:

Kun vastaan "kyllä", ei se tietenkään tarkoita sitä ettenkö näkisi myös kehitysyhteistyön laadussa ja vaikuttavuudessa paljonkin korjattavaa, ja etteikö olisi olemassa myös paljon esimerkkejä epäonnistuneista projekteista.

Mutta muutoin olen sitä mieltä että näitä provokatorisia lausahduksia oman olympolaisen rahakasansa päältä heittelevä Wahlroos on se varsinainen keisari ilman vaatteita. Tekisi myös mieli tarkistaa, onko hän todellakin lukenut Moyon kirjan vai ainoastaan siitä tehtyjä referaatteja tai arvosteluja.

Teivo Teivainen:

Tehokkain tapa auttaa köyhiä maita olisi muuttaa maailmantalous oikeudenmukaisemmaksi. Kehitysapu on tekopyhien avunantajien keino lievittää räikeimpiä vääryyksiä. Kuten muukin sosiaalipolitiikka, sitä voidaan joskus käyttää väärin. Näissä puitteissa kehitysavulla saadaan paljon hyvää aikaiseksi.

Kehitysavun lakkauttamisen vaatiminen sen perusteella, että se ei ole poistanut köyhyyttä Afrikasta, on kuin vaatisi leipäjonojen poistamista sen perusteella, että ne eivät ole lopettaneet kodittomuutta Suomesta. Wahlroosin hölynpöly perustuu virhepäätelmiin ja julmuuteen.

Katja Tukiainen:

Nopea talouskasvu ei takaa sitä että väestön hyvinvointi jakaantuu tasaisesti, eikä kehitysavun toimivuutta voida ylipäätään arvioida talouden kriteereillä.

Harri Hautajärvi:

Tiedetään, että aika ajoin osa kehitysapuprojekteista on mennyt pieleen, ja pahimmillaan osa rahoista on valunut kohdemaan valtaapitäville. Olisi kuitenkin typerää käyttää tätä syynä kehitysavun lakkauttamiselle.

Hankkeissa on vuosikymmenten myötä koko ajan opittu. Kehitysapuprojekteja pitää jatkuvasti kehittää toimivimmiksi ja realistisemmiksi, arvioida ja valvoa niiden onnistumista ja avun kohdentumista sekä vaikutusta paikalliseen talouteen.

Pelkkien valtiollisten hankkeiden sijaan kannattaa suosia järjestöjen tekemää käytännön kehitysaputyötä, joka on parhaimmillaan ruohonjuuritasolla tapahtuvaa yhteistyötä, kun paikallisia ihmisiä tuetaan auttamaan itse itseään. Hankkeet pitää organisoida niin, että vetovastuu niistä siirtyy paikallisille toimijoille. Kehitysapu on parhaimmillaan hankkeiden alkuun panemista.

Tämänkertaisessa HS-raadin kysymystekstissä mainittiin Björn Wahlroosin todenneen, että kaikki Suomen tähänastinen kehitysapu on ollut pelkkää rahan heittämistä Kankkulan kaivoon. Siihen voisi todeta, että suurkapitalismia on monenlaista, kuten suurkapitalistejakin.

Puolustelematta mitenkään Yhdysvaltain historian ja nykypäivän suurkapitalisteja on todettava, että monet heistä ovat lahjoittaneet hyvin mittavia summia kaikkien yhteiseksi hyväksi, kuten yleisiin kulttuuri- ja taidehankkeisiin, hyväntekeväisyyteen, köyhien avustamiseen, kehitysapuun ja esimerkiksi puistojen rakentamiseen.

Mitä hyvää Björn Wahlroos on koskaan tehnyt yhteiseksi hyväksi? Altruismi ja egoismi ovat toistensa ääripäitä. Jälkimmäistä ääripäätä edustaa Björn Wahlroos, jolta olemme viime vuosina saaneet kuulla yhä julmempia ja raadollisempia, kylmällä tavalla moraalittomia näkemyksiä siitä, miten

yhteiskunta- ja yrityselämää pitäisi hoitaa. Jos Björn Wahlroos saisi päättää, Suomen ja maailman heikko-osaisilla ei olisi mitään toivoa.

Tiedotusvälineiden kannattaisi lopettaa narsistisen Wahlroosin siteeraaminen, jolloin hän saisi puhella ihmis- ja yhteiskuntavihamielisiä kannanottojaan yksikseen Armfeltin kirjoituspöydän äärellä Åminnen kartanossaan, ihastellen samalla peilikuvaansa kartanon kultakehyksisistä peileistä.

Åminnen hienostuneeseen kartanomiljööseen ei tietenkään mahdu uutiset siitä, että tälläkin hetkellä nälänhätää kärsii 850 miljoonaa maapallon asukasta, miljardit ihmiset ovat vailla kunnollista asuntoa, käymälää, saniteettimahdollisuuksia ja terveydenhoitoa, ja pakolaisleireillä asuu yli 20 miljoonaa ihmistä. Åminnen kartanonherraa sellainen ei varmastikaan liikuta.

Antti Alanen:

Björn Wahlroosilla ja Dambisa Moyolla on painavia syitä kielteiseen näkemykseensä kehitysavusta. Samaa mieltä oli afrikkalaisen kulttuurin suurmies Ousmane Sembene vieraillessaan Suomessa vuonna 2006.

Moyon mielestään kehitysapu oli vahingollista, koska se tukee korruptiota ja asevarustelua.

Kuitenkin länsimaalaisittain pienellä rahalla on tehtävissä paljon koulutuksen, terveydenhoidon ja naisen aseman parantamiseksi ja nälänhädän poistamiseksi. Rakenteelliset uudistukset ovat tietenkin ensisijaisia.

Taru Mäkelä:

Siinä on varmasti paljon korjaamisen varaa, toistaiseksi ei ole ilmaantunut sitä tehokkaampia järjestelmiä.

Osmo Soininvaara:

Moyon kritiikki on totta, mutta se ei ole koko totuus. Hän on analysoinut kehitysapua yleensä, eikä esimerkiksi Suomen antamaa kehitysapua. Suurvaltojen, erityisesti entisten siirtomaavaltojen, antamalla kehitysavulla on usein poliittisia päämääriä ja siksi niillä pyritään miellyttämään korruptoitunutta hallitusta. Tällainen kehitysapu voi olla jopa haitallista.

Sekin kritiikki on otettava vakavasti, että joskus kehitysapu, erityisesti ruoka-apu, voi tuhota paikallista taloutta ja tehdä maasta vain apuriippuvaisen. Hyvän sydämen lisäksi tarvitaan taitoa.

Moyon esittämän mikrolainat ja naislainat ovat jonkin verran käytössä Suomen kehitysavussa, ja tämä tuntuu toimivan hyvin.

Investoinnit koulutukseen ja infrastruktuuriin ovat valtaosaltaan kannatettavia.

Kehitysapua tärkeämpää on reilu kauppa. Kehitysmaiden tulee päästä nykyistä vapaammin teollisuusmaiden markkinoille – myös maataloustuotteillaan – samalla, kun niille on sallittava suojella omaa orastavaa teollisuuttaan tulleilla, niin kuin kaikki teollisuusmaat tekivät vastaavassa vaiheessa. EU:n harjoittama hyvin kallis sokeripolitiikka on kerrassaan raukkamaista tropiikin sokerintuottajia kohtaan, joilla olisi puolellaan voimakas suhteellinen etu sokerin tuotannossa.

Teollisuusmaihin töihin tulevat siirtolaiset ovat kehitysmaille myös tärkeitä. Heidän kotiin lähettämänsä rahat muodostavat suuremman rahavirran kuin on koko virallinen kehitysapu.

Timo Valjakka:

Avun organisoinnissa ja kohdistamisessa on varmasti tehokkaita ja vähemmän tehokkaita vaihtoehtoja, mutta itse avulle on vaikeampi löytää vaihtoehtoja

Kaarina Kaikkonen:

Suomen kaltaisen hyvinvointivaltion eettinen velvollisuus on ilman muuta auttaa köyhiä maita.

Mikäli apu on tähän saakka mennyt perille huonosti tai peräti vääriin taskuihin, pitää avustuksen jakotapaa ja valvontaa välittömästi muuttaa. On parempi koettaa auttaa köyhiä maita heidän kotiseudullaan oman kulttuurin piirissä kuin pakottaa heidät kansainvaellukselle länsimaiden köyhälistöksi.

Muun muassa lukutaidon, ammattikoulutuksen, terveysvalistuksen ja terveydenhuollon kehittäminen on ensiarvoisen tärkeää ja siinä on tehtykin hienoja saavutuksia. Kirkon Ulkomaanavun hallinnoima Naisten Pankki (www.naistenpankki.fi) ja sen myöntämät pienet lainat aktiivisille naisille on myös oiva esimerkki ruohonjuuritasolla toimivasta onnistuneesta kehitysavusta.

Suomen valtiolla on mainiosti varaa auttaa köyhiä maita ja kehitysavun määrärahoja tulee kasvattaa. Mieluummin tuen rahoillani vaikka Afrikan köyhiä naisia suoraan kuin syötän ropojani mustaan aukkoon, rajattomasti kasvavan EU-byrokratian ahneeseen kitaan jossa korkeapalkkaisia ihmisiä lennätetään jonninjoutaviin konferensseihin pyörittämään tyhjää täynnä olevia papereita.

Yrjö Juhani Renvall:

Jos tehoissa on tyhjäkäyntiä, mikä estää tekemästä korjausliikkeitä. Mikäli hallitukselta hallituksille on raskastekoinen ja korruptiolle altis prosessi, kannattaa tietenkin muuttaa jakosuhdetta luotettujen järjestöjen eduksi.

Nuukailu sinänsä huvittaa. Se viittaa valtiopopulismiin, joka lupaa hoitaa ensin kotimaan köyhät, vaikka ei niin lopulta tekisikään.

Anna Kontula:

Valtioilta valtioille annettava kehitysapu on järkevin ja tehokkain toimintatapa. Jos ja kun siinä ilmenee ongelmia ja tehottomuutta, on kehitettävä parempia mekanismeja eikä lakkautettava kehitysapua.

Kehitysapu ei ole mikään ylimääräinen bonus kehitysmaille, vaan tapa osaltaan tasapainottaa sitä epäsuhtaa, jossa rikkaat maat edelleen elävät köyhien maiden kustannuksella. Kehitysapu yksinään ei tietenkään ratkaise ongelmia, vaan tarvitaan toisenlainen kansainvälinen talousjärjestelmä ja reilut pelisäännöt kaupankäynnille.

Kehityspolitiikkaa ei saa tehdä Suomen talouden hyötymisen ehdoilla vaan niin, että siitä on suurin hyöty kumppanimaissa.

Arno Kotro:

Kehitysavussa on välillä tullut huteja – missäpä inhimillisessä toiminnassa ei tulisi – mutta se ei poista kehitysyhteistyön tärkeyttä.

Kun pyritään köyhyyden vähentämiseen, tehokasta kehitysyhteistyötä pitkällä tähtäimellä on esimerkiksi tyttöjen ja naisten koulutuksen ja perhesuunnittelun tukeminen. Vaikka pahimmat väestöpommit jäänevät suutareiksi, liiallinen väestönkasvu on useimmiten köyhyys- ja ympäristöongelmien perussyy.

Meillä on varaa tuntuvaan kehitysapuun. Pitää muistaa, että kansainvälinen määrärahatavoite, johon Suomenkin olisi syytä pikimmiten päästä, on sidottu talouden kantokykyyn: 0,7 prosentin osuus bruttokansantuotteesta on niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina kohtuullinen päämäärä – inhimillisesti katsoen oikeastaan minimi.

Samalla kun kehitysapuun pitää ohjata nykyistä enemmän varoja, on käytävä avointa ja rehellistä keskustelua erityyppisen kehitysyhteistyön vaikutuksista, ja virheistä pitää oppia. Tärkeää on myös oikaista kansainvälisen kaupan rakenteita oikeudenmukaisemmiksi. Nämä eivät ole toistensa vaihtoehtoja, vaikka sellaistakin henkeä on ollut ilmassa.

Petri Merenlahti:

Laadukas kehitysyhteistyö on tehokas tapa auttaa kohdemaita.

Kyllä kehitysapua on mennyt muun muassa kaivoihin – ja niistä pumpattu puhdas vesi on pelastanut lukemattomia ihmishenkiä.

Suomen on pidettävä kiinni lupaamastaan kehitysmäärärahojen tasosta. Kansainvälisten sitoumusten mitätöinti ei tee hyvää maabrändille – eikä heikoimmille annettujen lupausten syöminen kansakunnan moraalille.

Hallituksen kehyspäätös on hämmentävä. Jos ilmastonmuutoksen hillintään tarvittavat rahat otetaan kehitysyhteistyöstä, kyse on suuren mittaluokan virheestä. Se antaa viestin, että hallitus ei ole vakavissaan köyhyyden vähentämisessä eikä ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä. Juuri nyt tarvittaisiin täsmälleen päinvastainen viesti.

Kehitysavun määrän lisäksi on lisättävä sen laatua ja vaikuttavuutta. Tämäkin vaatii satsauksia. Apuriippuvuuden sijaan on luotava edellytykset tulla toimeen omillaan. Ihmisoikeudet ja inhimillinen turvallisuus on nähtävä osana kehitystä.

Kehitysyhteistyöjärjestöt kehittävät toimintaansa jatkuvasti, ja niiden kustannustehokkuus ja tulokset ovat korkeaa tasoa. Hyvä esimerkki on tällä viikolla perustettu ACT-allianssi, jossa yli sata avustusorganisaatiota yhdisti voimansa ja osaamisensa yhdeksi maailman suurimmista kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun toimijoista. Suomesta ACT-allianssiin kuuluu Kirkon Ulkomaanapu.

Antti Ahlava:

Oikeudenmukaisinta olisi, että kehitysmaat köyhdyttäneet siirtomaavallat maksaisivat apua enemmän kuin muut.

Lotta Backlund:

Moyo on oikeassa siinä, että markkinatalouden vapauttaminen kehitysmaissa on tärkeä askel kehitysmaiden tilanteen parantamiseksi. Sitäkin tärkeämpää olisi kehittyneiden maiden tullimuurien ja kauppaesteiden purkaminen, sillä tämän hetkinen maatalousprotektionismi blokkaa todella tehokkaasti kehitysmaiden halvemmat tuotteet pois maailman markkinoilta. Kehitysapu ei siis ole tehokkain keino, mutta on se tehokas.

Valtioiden harjoittamat projektit eivät varmasti sitä ole, ja suora budjettiapu on varmasti monessa tapauksessa todella huono kehitysavun muoto. Varoja pitäisikin enemmän kanavoida järjestöille, joiden projektit konkreettisesti tavoittavat hädänalaiset asukkaat.

Tyttöjen kouluttaminen, työkalujen lahjoittaminen tai mikrolainat ovat vakaata, konkreettista apua sen sijaan että viskataan rahaa esimerkiksi johonkin suureen hyperinflaatioreikään.

EU-maat voisivat harkita kehitysapuvarojensa poolaamista, koska sellaisella volyymilla olisi jo mahdollista viedä läpi lyhyessä ajassa erittäin suuria projekteja.

Kiba Lumberg:

Tukea olisi syytä jatkaa. Tarvitaan vain tarkennusta, että apu menee perille. Apua pitäisi saada niiden, jotka apua tarvitsevat, ettei sitä ole vastassa musta pörssi tai ettei apu mene sotiville äijille ja aseisiin.

Kehitysapu auttaa terveydenhuoltoa, koulutusta ja niin edelleen. Kyllä meidän pitää tukea hädässä olevia, meitäkin on tuettu ruoka-, vaate- ynnä muin avuin, kun sota runteli kansaamme.

Lasten hyvinvointi ja koulutus on asia, joka kuuluisi kaikille, väriin ja uskontoon katsomatta.

Saamme köyhistä maista myös hyvin edullisesti mineraaleja ja muita luonnonvaroja.

Wahlroos on sokaistunut rikkauksistaan ja hyvinvoinnistaan. Hän ei käsitä, että on asioita, joita ei rahallakaan saa.

Ben Zyskowicz:

Voisi kyllä olla tehokkaampikin.

Heikki Hiilamo:

Vaatii pelottavaa kyynisyyttä väittää, ettei kehitysapu olisi auttanut kehitysmaita 50 vuoden aikana. Voisiko kehitysapu olla ainoa alue, jossa ihminen ei oppisi yrityksen ja erehdyksen kautta. Ei varmasti! Muutoin tuntuu kurjalta, että Suomessa rikkaat käyttävät julkista asemaansa omien etuoikeuksiensa pönkittämiseen: leikataan kehitysapua jotta verot pysyvät pieninä.

Yhdysvalloissa monille rikkaille on kunnia-asia käyttää varallisuuttaan toisten hyväksi, myös kehitysmaissa asuvien ihmisten hyväksi. Bill Gates ja Warren Buffet ovat parhaita, mutta eivät suikaan ainoita esimerkkejä.

Kuvaavaa, että Suomessa rikas sijoittaja lahjoitti nimettömänä varoja laihdutuskampanjaan, jolla tuetaan nepalilaislasten koulutusta. Nimellään esiintyvät vain ne, jotka yrittävät murentaa yhteisvastuuta omien etujensa nimissä.

Juha Vakkuri:

Kyllä, mutta kehitysapu ei ole tehokkain tapa.

Kaupan esteiden purkaminen olisi paljon tehokkaampi tapa, mutta niin kauan kun vapaa kauppa merkitsee vain sitä että Coca-Colan täytyy olla vapaasti ostettavissa pienimmissäkin afrikkalaisissa kylissä, kehitysapua täytyy – paremman puutteessa – antaa.

Suora budjettituki sen sijaan pitäisi lopettaa, koska se on väärinkäytöksiin houkuttelemista. Jos kehitysmaat saisivat kansainvälisessä kaupassa samat oikeudet kuin teollistuneet maat, apu voitaisiin lopettaa.

Pirjo Hiidenmaa:

Kehitysapua on useanlaista, joten kysymys ei ole "kyllä" tai "ei". Erilaiset yhteistyön muodot palvelevat molempiin suuntiin.

Kehitysmaat eivät myöskään ole keskenään samanlaisia, joten ei ole vain yhdenlaisia tapoja auttaa. Katastrofiapua ja humanitaarista apua tarvitaan eri tilanteissa kuin kehitysyhteistyötä. On tapoja toimittaa apu perille ilman suuri hallintokuluja, ja ilmeisesti on myös tapoja rakentaa kalliita koneistoja.

Koulutuksen parantuminen, heikoimpien auttaminen ja mahdollisuuksien avaaminen yhä useammille ovat tärkeitä tavoitteita, vaikka ne eivät suoraan parantaisi BKT:tä. Eivät ne sitä voi heikentääkään.

Suomen talouden kannalta 0,58 % BKT:stä on hirvittävän vähän ja kaukana tavoitteesta. Kehitysapu on hyvä muistutus meille siitä, että olemme saman planeetan asukkaita muiden kanssa emmekä voi kääntää selkäämme hädänalaisille.

Meidän lamamme ja puutteemme on pientä. Tekisi mieli sanoa, että suomalaisten kannattaa auttaa muita, jotta oma suhteellisuudentaju kehittyy.

Jaakko Heinimäki:

Kehitysapuun tuntuu kohdistuvan kohtuuttomia odotuksia. Jotkut toivovat sen vauhdittavan kehitysmaiden talouskasvua kuin Kalevalan Sampo, kun samaan aikaan vastassa ovat kehitysmaiden tuottamien raaka-aineiden hintojen putoaminen ja epäreilut kaupan pelisäännöt.

Yksi poleeminen pamfletti tai finanssimogulin heitto ei tee kehitysavun saavutuksia tyhjäksi. YK:n tilastot kertovat lasten peruskoulutukseen osallistumisen nousseen kehitysmaissa 88 prosenttiin - ja juuri koulunkäynti liittyy läheisesti työllistymiseen, terveyteen ja muihin inhimillisen kehityksen edellytyksiin. Kehitysmaiden lapsikuolleisuus on kehitysavun ansiosta vähentynyt vuoden 1990 12,6 miljoonasta lapsesta 9 miljoonaan vuonna 2007 vaikka maailman väestö on tuona aikana kasvanut.

Kaupan esteiden purkaminen ja kehitysapu eivät sulje toisiaan pois vaan ne voivat myös tukea toinen toisiaan. Kuten Moyo huomauttaa, kriittisen tarkastelun alle voisi ottaa rikkaiden maiden maksamat maataloustuet, joista miljardööri Wahlroos itsekin saa vähän lisätienestiä. Oman maatalouden tukeminen on kielletty kehitysmailta lähes kokonaan, ja sen seurauksena miljoonat pienviljelijät eivät pärjää edes omilla markkinoillaan.

Kehitysapua on vaadittu lakkautettavaksi muun muassa sen vuoksi, että nälkäisten ja köyhyydessä elävien määrä on noussut viimeisen parin vuoden aikana. Syynä ovat kuitenkin olleet ruoka-, ilmasto ja finanssikriisit. Kehitysavulla olisi siis pitänyt estää pankkiirien hillitön riskinotto ja laittaa teollisuusmaiden hiilidioksidipäästöt kuriin? Ei kai kukaan ole vaatimassa Suomen työministeriön lakkauttamista sen vuoksi, ettei ulkomaankauppa vedä.

EI

Jaakko Hämeen-Anttila:

Kehitysapu ei nykymuodossaan ole läheskään aina hyödyksi. Kehitysavun muotoja täytyisi miettiä uusiksi.

Uuden ajattelun perustana ei kuitenkaan saa olla talouskasvun kiihdyttäminen vaan yhteiskunnan rakenteellinen parantaminen.

Hätäavun lisäksi kehitysmaat tarvitsevat kipeimmin koulutusta, yhteiskunnallisten olojen vakauttamista ja rauhaa.

Kari Enqvist:

Kehitysavun tehottomuudesta ja osittaisesta haitallisuudesta on viljalti esimerkkejä. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että olisi olemassa jokin toinen ilmeinen ja tehokkaampi keino köyhyyden, lapsikuolleisuuden ja aliravitsemuksen poistamiseen.

Yhtä kaikki kehitysavun rakenteellisia ongelmia pitäisi tasaisin välein pystyä tarkastelemaan kriittisesti. Esimerkiksi kansantuotteesta lasketut kehitysavun prosenttitavoitteet ovat lähinnä länsimaisten omatuntojen lepyttelyä, ja poptähdiltä voisi aivan hyvin kieltää Afrikan-matkat kokonaan.

Vaula Norrena:

Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Lahjaraha vain lisää korruptiota ja järjestelmän mädännäisyyttä kehitysmaissa.

Kuitenkin, jos todella haluttaisiin antaa myös köyhille maille mahdollisuus, niin aloitettaisiin kaikki uudestaan puhtaalta pöydältä.

Koko maailmaan luotaisiin sama rahan arvo, samat ohjevähittäishinnat perustuotteille, samat ohjepalkat ja samankaltaiset minimipalvelut, jotka valtioiden tulee kansalaisilleen järjestää. Jossakin kohtuullisessa haarukassa ja siirtymäajassa tietenkin.

Nythän maailmantalous perustuu räikeään köyhien maiden ja köyhien ihmisten riistoon.

Tasa-arvoistamalla kansainvälistä talousjärjestelmää radikaalisti luotaisiin mahdollisuus myös maailmanrauhaan.

Länsikulttuurit opettelisivat luopumaan kerskakulutuksesta (koska sitähän ei maapallokaan kestä) ja köyhien maiden elintaso nousisi hienosti.

Uskaltakaa edes kokeilla jollain alueella!

Johannes Koroma:

Ei nykyjärjestelmän mukaisesti. Avunantajien ja avunsaajien eliitti vie suuren osan tehosta. Pääoma-avustus, joka annettaisiin halpoina lainoina perheille ja yrittäjille, johtaisi parempaan tulokseen. Maataloustuotteiden tuontirajoitukset suojelevat ja sortavat.

Matti Apunen:

Ongelman ydin ei ole kehitysavun laiskistava vaikutus tai korruptoitunut eliitti. Todellinen ongelma on se, että kehitysmaissa maanomistus on kehittymätöntä ja vaihdannan mekanismit surkeasti puutteelliset, jolloin kehitysmaiden valtavat sidotut pääomat eivät pääse liikkeelle ja markkinatalous vaikuttamaan - viljelijät ja yrittäjät on sidottu pikku maapalaansa tai peltikojuunsa.

Niin kauan kun pääoma ei liiku ja mahdollista sosiaalista nousua työn kautta, kehitysapu on veden kantamista kaivoon.

Perulainen Hernando de Soto todisti tämän loistavassa kirjassaan The Mystery of Capital, joka jokaisen kehitysapukeskustelijan pitää heti lukea.

Jyrki Kiiskinen:

Epäröiden vastaan ei, koska tulkitsen kysymyksen viittaavan perinteiseen kehitysapuun.

Kehitysapua parempi tapa tukea kehitysmaita olisi reilu kaupankäynti, mutta se taitaa olla liian kova pala kehittyneelle maailmalle. Siksi kehitysapua parempaa toimintatapaa ei toistaiseksi ole.

Perinteiseen kehitysapuun liittyy kuitenkin kosolti ongelmia. Ensinnäkin kehitysapu tukee korruptoituneita hallituksia. Toiseksi: kehitysapu on liian usein auttajan oman vientiteollisuuden tukemista, jossa avun vastaanottajan tarpeet eivät ole pääroolissa. Kolmanneksi: teollisuusmaat käyttävät toisinaan kehitysapua keinona uida sisään kohdemaahan ja päästä käsiksi luonnonvaroihin, tästä esimerkiksi Kiina on antanut viime aikoina häpeilemättömiä näyttöjä. Neljänneksi: kehitysapu pitää yltä valtarakennetta, jossa auttaja on aktiivinen osapuoli ja autettava jättäytyy passiiviseen rooliin. Tämä heittäytyy lapseksi tai uhriksi.

Kehitysavun muotoja pitäisikin uudistaa, niin että tuki suunnataan kohdemaiden oman aloitteellisuuden tukemiseen, myös lähiyhteisöille. Kukin kehittäköön itse omaa maataan yhteistyössä asiantuntijoiden kanssa. Tätä työtä voidaan sitten tukea kansainvälisesti konkreettisten näyttöjen pohjalta.

Matti Wiberg:

Kehitysapu on niin sanottu valkoinen elefantti eli hyödyke, jonka ylläpitokustannukset ovat sen tuottamia hyötyjä suuremmat.

Kehitysapu kärsii optimismivinoumasta: avun hyötyjä yli- ja haittoja (mm. kustannuksia) aliarvioidaan.

Kehitysapu kärsii myös positiivisuusilluusiosta: kuvitellaan erheellisesti, että avusta on enemmän hyötyä kuin siitä todellisuudessa on.

Korruptoituneen keskiluokan luominen kehitysmaihin ei ole myönteinen asia.

Kehitysapua tehokkaampi tapa auttaa kehitysmaita on suorat taloudelliset investoinnit kehitysmaiden taloudelliseen toimintaan. Tämä auttaa kehitysmaita itse auttamaan itseään.

Veera Luoma-aho:

Ei, mutta sitä ei pidä lopettaa. On totta, että kaupan rakenteiden muuttaminen ja reilumpi maailmankauppa olisivat kehitysapua tehokkaampi tapa tehdä maailmasta tasa-arvoisempi. Mutta kun tähän ei ole poliittista tahtoa, mitä muuta mahdollisuutta meillä on kuin kehitysapu?

Niin kauan kuin vauraat länsimaat vaativat kaupan esteiden purkamista kehitysmailta, mutta suojaavat itse omaa teollisuuttaan ja maatalouttaan, Wahlroosin puheet ovat silkkaa jeesustelua.

Puhe kehitysavun tehottomuudesta unohtaa myös sen, että kehitysmaat ovat yhä länsimaille erinomaisen hyödyllisiä. Nehän takaavat niiden elintason ja kulutuksen olemalla halpa ja joustava työvoimareservi.

Seppo Zetterberg:

Kehitysmaita on autettava, eikä reilu puoli prosenttia bruttokansantuotteesta Suomea konkurssiin vie. Mutta tapa ei ole tehokas.

Hiipii mieleen anekauppias Johann Tetzelin (1465–1519) lausuma: "Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa."

Kun vuotuinen kehitysapu on maksettu, voimme jälleen nukkua yömme rauhassa ja tyytyväisenä tuumata, että onpahan taas autettu köyhiä.

Pelkkä maksaminen on omantunnon liian helppo puudutusaine.

Laura Kolbe:

Ei ole enää. Aikoinaan 1960-luvulla kuvio toimi, kun Afrikan ja Aasian maat itsenäistyivät ja tarvitsivat suoraa tukea.

Ongelma tänään on epäsuhta maksajan (länsimainen valtio) ja vastaanottajan (usein heikko valtio) välisessä tasapainossa. Seuranta on monimutkaista ja raha valuu vääriin kohteisiin eliittihenkilöiden ja verkostojen kautta, joiden kontrolloiminen on vaikeata. Useimmat "kehitysmaat" (mikä masentava nimi!) ovat entisiä siirtomaita, mikä saa kehitysavun näyttäytymään kolonialismin jatkeelta.

Vaikea, mutta kärsivällisyyttä edellyttävä tie olisi koulutusvaihdon lisääminen, köyhistä maista tulevan koulutetun väestönosan jatkokouluttaminen esimerkiksi Suomen/Pohjoismaiden kaltaisissa maissa tai koulutusvientiin ja oppilasvaihtoon panostaminen.

Meillä ei ole suoraa poliittista agendaa eli kolonialismin painolastia, mutta on hyvä koulutusjärjestelmä. Vain kouluttamalla nuorista voidaan saada tulevaisuuden vastuullisia kansalaisia, jotka toteuttavat muutosta maassaan sisältä käsin ja olemassa olevat olosuhteet tuntien.

Yhtä tärkeää kuin saada opiskelijoita kehitysmaista tänne, on saada suomalaisia opiskelijoita harjoitteluun, töihin tai muuhun vastaavaan Aasian ja Afrikan maihin. Puoli vuotta Bangladeshissa, Sudanissa tai Sri Lankassa tekee hyvää meille eurooppalaisille elintasoihmisille. Oman kokemuksen kautta asioihin tulee suhteellisuudentajua – ja ripaus nöyryyttä, jota maailmanpolitiikan ymmärtäminen edellyttää.

"Köyhät maat" voivat olla heikoilla bruttokansantuotteella mitattuna. Näissä maissa on kuitenkin sitkeyttä, sosiaalisia taitoja ja yrittäjyyttä, joista meilläkin olisi opittavaa.

Fiikka Forsman:

Kehitysavun välttämättömyydestä huolimatta sen ongelma on siitä haettu hyöty antajamaille, sekä laajamittaisen väärinkäytön mahdollisuus ja demokratiakehitykseen vaarantuminen kohdemaissa.

Alexis Kouros:

Kehitysapua ei silti kannata lopettaa ennen kuin parempi ratkaisu on käsissä.

Kehitysapu ei ole estämässä markkinatalouden vapauttamista, kaupan esteiden purkamista, köyhille myönnettäviä mikrolainoja ja muita Moyon ehdottamia keinoja. Niitä estää juuri sama asenne joka johtaa kehitysavun lopettamiseen.

Janne Gallen-Kallela-Sirén:

Globaalissa viitekehyksessä tulisi löytää perinteistä kehitysapua parempia tapoja auttaa kohdemaita. Maailman muuttuessa myös kehitysavun rakenteiden tulisi päivittyä.

EN OTA KANTAA

Mikko Lehtonen:

Tekisi mieli vastata "ei", mutta näinä viikkoina kanta voitaisiin tulkita tueksi eräälle kartanonherralle.

Kuten Matti Wuori -vainaa totesi esipuheessaan Susan Georgen teokseen Velkabumerangi, kolmannen maailman kriisi on myös meidän kriisimme.

Vaikka Suomella ei ole siirtomaamenneisyyttä, sen kaupan rakenne köyhien maiden kanssa on hyvin samanlainen kuin muilla pohjoisen rikkailla mailla. Suomi ei ole osaton alikehitykseen.

Hyvinvointimme on tärkeiltä osin seurausta epätasa-arvoisista suhteista rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välillä. Itse asiassa Suomi taitaa hyötyä kaupastaan köyhien maiden kanssa vuosittain enemmän kuin maa antaa niin sanottua kehitysapua. Niinpä velkaakin on maksettava.

Kehitysapu ei saa olla hyvän omantunnon tuovaa kosmetiikkaa. Avun taso nostettakoon tavoiteltuun ja sen tehoavuutta seurattakoon nykyistä paremmin.

Apu jää kuitenkin avohaavan laastariksi, ellei siihen liity toiminta köyhimpien maiden velkojen anteeksiantamiseksi ja maailmankaupan epätasa-arvon purkamiseksi muun muassa alentamalla köyhistä maista tuotavien tuotteiden tulleja ja veroja muidenkin kuin raaka-aineiden osalta.

Timo Harakka:

Kyllä ja ei. Kehitysapu ei ole tahokas tapa auttaa – mutta rikkaat maat eivät suostu tehokkaampiin.

Rikkaat maat jakavat juomarahaa köyhille maille. Näillä tipeillä on parannettu perusterveydenhuoltoa, koulutusta, infrastruktuuria – ja moni ropo on joutunut myös vääriin taskuihin.

Entä jos autettaisiin köyhiä auttamaan itseään? Globalisaatio on uutta kolonialismia: köyhät maat ovat saaneet globalisaation haitat mutta eivät globalisaation etuja. Köyhät maat on pakotettu avaamaan omat markkinansa monikansallisten yritysten valloitettaviksi, mutta niiden omat tuotteet on suljettu rikkaiden maiden markkinoilta.

Parasta toki olisi, jos rikkaat maat noudattaisivat itse globaalin kapitalismin evankeliumia. Sillä tavoin Afrikan maat pääsisivät kiinni vientivetoiseen kasvuun, nousemaan parissa sukupolvessa kurjuudesta luksukseen, kuten aiemmin Japani, Etelä-Korea – ja Suomi.

Mutta nimellinen taloudellinenkaan menestys ei toki takaa parempia elinoloja köyhien maiden köyhille, jos tuloerot jäävät yhtä valtaviksi kuin vaikka Brasiliassa. Erityisen hyödyllistä on kehitysapu, joka ei suoranaisesti tähtää taloudelliseen tulokseen, vaan terveydenhuollon, tasa-arvon, koulutuksen, oikeusjärjestelmän, perusoikeuksien ja lopulta myös demokratian parantamiseen.

Dambisa Moyon ajattelu on loogista mutta rajoittunutta kuten usein ekonomistien. Vastaavasti solidaarisuusetiikka johtaa usein hyödyttömiin, jopa vahingollisiin toimiin.

Markkinoiden järki pitää yhdistää sosiaaliseen oikeudentuntoon, niin rikkaissa kuin köyhissä maissa.

Yrjö Sotamaa:

Tuskinpa kehitysavun lopettaminen lopettaisi korruptiota.

Kehityksen sosiaalisten edellytysten, muun muassa koulutuksen ja terveydenhuollon luominen, on vähintään yhtä tärkeää kuin taloudellisen kasvun aikaansaaminen. Nämä heijastuvat sekä demokratian vahvistumiseen, sosiaalisiin rakenteisiin että talouskasvuun.

Sirpa Kähkönen:

Huippukapitalismin tehokkuusmittareilla on todella vähän tekemistä niiden laajojen rakenteellisten ongelmien kanssa, jotka piinaavat Afrikan maita. Tehokkuus on kokonaan väärä termi ja viittaa 1900-lukulaiseen industrialistiseen ajatteluun, jossa tuloksia pitää saada aikaan heti niin tuotannossa kuin ihmiselämässäkin.

Demokraattisesti valvottu apu on ainakin periaatteessa kestävämpää autettavien yksilöitten kannalta kuin sääntelemätön kilpailu. Mitä tapahtuu sukupolville, jotka jäävät vaille lopetettavaa apua mutta eivät ehdi mukaan uuteen afrikkalaiseen kapitalismiin? Uhrataanko heidät?

Osmo Rauhala:

On todennäköistä, että korruptoituneissa kehitysmaissa valtion kautta kulkeva tuki valuu myös muualle kuin minne se on tarkoitettu.

Toisaalta tiedetään, että juuri sitä kautta on muun muassa naisten asemaa Afrikassa parannettu ja kestävää maataloutta edistetty, asoita, jotka eivät etene pelkkien markkinavoimien avulla.

Sitä, onko Suomen kehitysapu haaskausta vai ei, en pysty arvioimaan, mutta jollain tavalla meidän on kannettava vastuuta ja autettava ihmisiä ja heidän ympäristöään selviämään vaikeuksista.

Virpi Suutari:

Kehitysavun tehokkuudesta pitää saada käydä kriittistä keskustelua, mutta tuskinpa asia on niin mustavalkoinen, mitä Moyo väittää.

Tommi Uschanov:

Yksinkertaista kyllä- tai ei-vastausta on mahdoton antaa. Kehitysapu tulisi joko moninkertaistaa nykyisestä tai lopettaa, mutta ei Wahlroosin perusteluihin nojaten ja hänen ehdottamallaan tavalla.

Ensinnäkin: Monet niistä, joiden mielestä kehitysapu on epäonnistunut, eivät ole tarjoamassa lääkkeeksi sen lopettamista. He ehdottavat päinvastoin sen moninkertaistamista, mutta niin, että sen saamiselle asetetaan samalla nykyistä valtavan paljon tiukemmat ehdot, jotka liittyvät syntyvyyden säännöstelyyn ja muihin vastaaviin asioihin.

Suomessa tämä ajattelutapa henkilöityy kai parhaiten Eero Paloheimoon, joka on jo vuosikymmeniä tuonut sitä eri yhteyksissä esiin. Häntä ei ainakaan voi pitää minään vasemmistolaisena maailmanparantajatyyppinä.

Toiseksi: Ylivoimaisesti yleisin historiasta löytyvä tapa, jolla köyhä maa voi nousta rikkaaksi, on pystyttää ympärille huikean korkeat tullimuurit, joiden suojissa teollistuminen ja talouskasvu pääsee hyvään alkuun. Kun näin on tapahtunut, muurit sitten puretaan ja teeskennellään, että rikastuminen pääsi alkuun ilman niitä ja itse asiassa mukamas niiden puuttumisen ansiosta – samalla kun vaaditaan tähän harhakuvitelmaan vedoten, että mikään muu maa ei saa pystyttää niitä ympärilleen.

(Tämän prosessin on yksityiskohtaisimmin kuvannut, ja sen historiallisen yleisyyden osoittanut, eteläkorealainen taloustieteilijä Ha-Joon Chang muutaman vuoden takaisessa erinomaisessa teoksessaan Bad Samaritans.)

Wahlroosin ja Moyon ajatus, että kehitysmaiden tuotteille pitäisi taata vapaampi pääsy kehittyneen maailman markkinoille vastalahjaksi siitä, että kehitysapu lopetettaisiin, on sinänsä täysin oikean suuntainen. Mutta kehitysmaiden omat kotimaan markkinat ja kotimaan kysyntä - jotka ovat aivan olennainen vaurastumispalapelin pala - eivät tule todennäköisesti koskaan pääsemään kunnolla käyntiin, jos kehitysmaita vaaditaan samalla vastavuoroisesti avaamaan rajansa muualta tulevalle halpatuonnille.

Sellainen vaatimus on yksinkertaisesti tekopyhä, koska taloushistoriasta ilmenee, että mikään rikas länsimaa – ei USA, ei Suomi, ei Saksa, ei Japani – ei oman köyhästä vauraaksi nousunsa aikana ollut vielä tehnyt niin, vaan vasta myöhemmin. Maat vaurastuivat ja teollistuivat päinvastoin paksujen tuontitullien suojaamina, jollaisten säätämisen oman talouskasvunsa turvaamiseksi Wahlroosin edustama pölhö talousliberalismi haluaa nyt kieltää nykyisiltä kehitysmailta.

Nanna Susi:

Kehitysavussa pyöritetään hirveästi tunteita.

Tunteilla ei kuitenkaan perusteta teollisuutta tai työpaikkoja tai ratkota sotia.

Maailma on sellainen.